Tänään olen tuntenut pitkästä aikaa oloni hieman ihmiseksi, mikä luulen olevani.
Oli taas kerran putki päällä, vauhtia niin paljon. Hiisi pelasti - nyt yritän kai? - minut.
Käteni olivat veressä ja olin shokissa, adrenaliini virtasi, nestehukkani oli kova ja aivoni serotoniinin ja dopamiinin kaaosta. Laskin kaiken käsistäni ja valuin vessan seinää pitkin alas, kun hän piti minusta kiinni ja lupasi pitää huolta.
Nyt kaikki tuntuu kaukaiselta unelta. Lupaus lähemmäs kuiskaukselta, puhe kaukaiselta ja tuntemattomalta. Paikalla oli joku muu, kuin minä. Missä minä olen?
Olen nukkunut laskuja pois viimeisen viikon, todellakin tekemättä mitään.
Lopetin reilu kuukausi sitten kokokaan mielialalääkkeiden ottamisen ja olen kärsinyt Venlaflaxin aiheuttamista vieroitusoireista, mitkä ovat saanet ajatukseni muuttumaan sähköiskujen hakkaamalla minua hengiltä. Laskuissa sähköiskut voimistuivat tuntumaan kaikessa. Liikkuminen, edes hieman aiheuttivat hallitsemattomia iskuja ympäri kehoa, välillä tuntui, kun minua skannattaisiin sisältä päin ja piippaus päässä meinasi saada tajun pettämään.
Pakollakin mielenterveyteni on kovilla, joudun taistelemaan pikkuhiljaa asioiden kanssa, jotta tunnistan oikean väärästä. Aidon kuvitelmasta.
Painoni putosi katkon 50kg jonnekin 40kg lähelle. Valveunissa pyöriminen, viikon putken jälkeen peiliin katsominen säikäytti. Mistä kylkiluut olivat tulleet? Olenko edes syönyt milloin?
Vanhempani säikähtivät ja pikkusisko huutelee narkkariksi.
En ole hetkeen käynyt puntarilla, mutta veikkaisin sen olevan jotain 45kg.
Olen yrittänyt syödä ja pitää kalorien saamisen tarpeeksi suurena. Kuihtuminen tällä tapaa ei enää ole kaunista. En osannut saada nautintoa laihtumisestani, vaikka joskus olenkin ajatellut, että tapa, kuin tapa, kunhan laihtuu ja on pieni.
Nyt ällötän itseäni. Rintani ovat kadonneet täysin. Peruskuntoni ei ole koskaan ollut näin huono.
Pari päivää sitten kävin koiran kanssa normaalin parin kilometrin lenkin hitaaseen kävelytahtiin (En todella muista milloin olisin ollut juoksemassa tai urheilemassa - ei tällä kunnolla pystyisikään.) Lenkin jälkeen itketti ja ahdisti. En meinannut jaksaa ja tuntui, että oli aivan loppu.
On hirveää väsyä pienemmistäkin asioista ja ahdistus painaa.
Äiti haukkui alkuviikosta ulos talosta, kun menin käymään pariksi tunniksi kotona.
Nyt se kutsuu taas kahville, kun sain passin ja lompakon hankittua, sekä kävin lääkärillä.
Nuo asiat, joiden takia äiti oli valmis katkaisemaan välinsä minuun. Nyt ne hoidettuna olen edes jotain hänen ihmisarvo-asteikollaan.
Pitäisi kirjoittaa enemmän. En vain todella edes tiedä mitä uskallan enää kirjoittaa. Ainakaan, jos pidän blogini julkisena. Osa asioista alkaa mennä vain niin sairaiksi ja harmaiksi, että eristän varmasti osan toiminnastani itseltänikin..
Onko siellä ruudun toisella puolella enää ketään? - Kida
