Nyt tuntuu, että katson tuota lasta suruverhon takaa. Näen kuinka hän kipittää entistä kauemmaksi minusta, tietämättä tästä tuskasta toivoen suuria - unelmoiden. Mitä sellainen edes on? En ole osannut odottaa, jännittää tai haaveilla juuri mistään sairastumiseni jälkeen. Vaatimukset joita itselleni asetan ovat epäinhimillisiä ja sairaita. En halua sellaista. Haluan jotain muuta, jotain kivaa ja kaunista.
Mutta miksi tuo kummitusten kelmeä käsi haluaa niin kovasti saada minut itselleen?
Puristaa kaikki kaunis, suloinen ja hyvä irti minusta, tehden minusta vain orjan. Orjan kaikelle pahalle. Riivaten minua sisältäpäin, ja saaden minnut pinnistelemään mihin suuntaan tahansa, että pääsisin irti siitä kalvavasta epätoivon tunteesta, ahdistuksesta, puristuksesta PASKASTA.
Kokeilen toimia erilailla, en lähteä kaikkiin kummituksen korulausein koristelluihin huijauksiin. Puraisen sitä peukalosta ja juoksen jonnekin helvetin kauas. Mitä jos se kamppaa minut matkalla ja kostaa entistä pahemmin? Voinko edes voittaa näitä riivaajia?
Sanomattakin selvää, että olen tehnyt jo valtavan työn pitäessäni itseni ylipäätään (jotenkin vahingossa) hengissä, ja "voittaen" useat riippuvuuteni.
Elämä kaiken piikittelyn jälkeen on kuitenkin tuskallisen tavallista. Tietenkin päässäni pyörii myös luvattoman usein ajatukset siitä, mitä vahinkoa itselleni olen jo käytökselläni tuottanut; pystynkö saamaan esimerkiksi koskaan lapsia? Onko filtteröimätön tupakka oksennuksen riekaloimassa kurkussani aiheuttanut jotain pörriäismuutoksia. Who knows? Täytyy varmasti vain jäädä katsomaan ja odottomaan. Ja niin minä aion ollakin täällä, loppuun asti tuli mitä tuli.
