Laulava sointukellu kello ilman omaa sointuansa, tai edes lauluääntä

Klo: 17.51 

Heräsin noin tunti sitten väsyneenä ja kyllästyneenä. Ahdistaa oma pienuuteni ja kykenemättömyyteni hoitaa mitään asioita. Olen todella peloissani tästä kylmyyden valtaamasta tunteesta, joka saa raajani sätimään tahtomattani. Silti tuntuu, että vatsan pohjallani velloo jokin kuuma ja oksettava, joka kääntelee sisäelimiäni miten huvittaa, enkä minä mahda sille mitään. Ei tällainen olo ole ihmisille. 

Lähden ostamaan kaupasta muutaman oluen ja tupakkaa. Pitäisi ostaa ruokaakin, mutta ei oikeastaan kiinnosta, vaikka käteni tärisevätkin energian puutteesta. Kai sitä voisi ostaa riisikakkuja, mutta ei niitä juustoisia kaloripommeja.

Klo: 19:03
Kävin kaupassa; ostin kuusi kaljaa ja alpron soya jogurtin. Hemmetin riisikakkuja ei löytynyt, kuin juurikin jotain jätti juustokakkupakkauksia. Tänään taidetaan siis mennä nestelinjalla - taas.
Avasin juuri toisen pirkka olueni.
Hiisi soitti hetki sitten, sitäkin ahdistaa, tuskaista nähdä, kun ei voi itse auttaa. Miten voisin, en osaa auttaa ja tunnen hänen tuskani omassani.
Olen polttanut tässä parit savut ja nyt oloni on mukamas rauhallinen - ainakin saan sulkea pääni jumittumaan johonkin turhaan ja piirtää pääkallo- tussisotkuani. Hyvä musiikki auttaa, Netflixin American Horror Story auttaa, vaikka kutoskauden Butcher ja hänen sikojensa huudot ovat seuranneet uniini. Piirtäminen ja kirjoittaminen auttaa, mutta tuska aloittaa mitään on vain välillä liian ahdistavan tuntuinen piikkikynnys.

En ole tällä viikolla pystynyt nukkumaan rauhallisesti. Ahdistus seuraa uniini ja tekee niistä sairaan levottomia, joissa ihmisiä tapetaan ja minua jahdataan, enkä pysty liikkua kunnolla, vaikka haluaisin vain paeta.
Ehkä senkin takia tämä päivä on tuntunut vain pitkälle sumuiselle harhakuvalle, jossa ainut todellinen on vain kipu, jota haluaisin sammuttaa. Nukkumaan tosin pääsin vasta lähemmäs kuutta aamulla, vaikka kaverin kanssa baarin lähtiessä sovittiin, että lähdetään hyvissä ajoissa ennen pilkkua. Vittu mitä kusetusta, mutta jotenkin halusin eilen uskoa sen, jotta olisin päässyt tänään kouluun ja koulukuvauksiin.
Ahdistaa huominen koulupäivä todella paljon, tuntuu kuin aikani kello loksahtelisi sekunti kerrallaan huomista tuomiopäivää kohti, jossa minut huudettaisiin palamaan roviolle ja tärisemään jääkylmää sisältä. Huomenna minun pitäisi viedä kaikki sairaslomatodistukset kaikillie lähes 300h poissaololleni. Hah! Mistä ihmeestä saisin sairaslomatodistuksia, kun en pääse edes lääkärikäynneilleni. Harmittaa.
Eniten ärsyttää kuitenkin Lv:ni joka eilen lähtiessäni koulusta sanoi:" Iida, jäit muuten kiinni valehtelusta pari viikkoa sitten perjantaina, kun erikoisopettaja soitti sinulle."
Katsoin häntä hölmistyneenä ja en voinut uskoa kaiken tämän muunkin paskan sisällä, että opettajani kutsuu minua valehtelijaksi.
-" Mistä ihmeen valehtelusta" Kysyin ja tärisin paikallani, samalla vihaten kaikkea olemassaoloani.
-" Olit kuulemma sanonut erikoisopettajalle, että sinulla on joku lääkäri ja samalla selittäen, että olet liian väsynyt liikkumaan. Kyllä sinä olit kuulemma vaikuttanut ihan pirteälle. Ne sairaslomalaput torstaiksi, tai sinä et pääse luokaltasi."
En osannut vastata mitään, mumisin jtn joojoo ja lähdin menemään. Vitutti niin raakasti, että raivosin jopa muutamalle luokkatoverilleni tilanteestani, vaikka yleensä en jaa heidän kanssa juuri mitään.

Tulipa tarina, mutta helpottipa saada tuo ulos.

22.50

Illan viimeinen - kuudes - kalja menossa. Poltin äsken tupakan ja savut, jotta saisin tämän tekstin kirjoitettua loppuun ja päiväni päätökseen. On niin vaikeata saada päätä kasaan, tai sormia näppäilemään, mutta kun pääsen alkuun niin mikään ei estä minua. En tiedä miksi minun on niin vaikea vain aloittaa, kun kerran tiedän pystyväni näihin pieniin asioihin ainakin.
Toisaalta nyt, kun mietin, tuo alkoi kuulostamaan liian positiiviselle ja toivokkaalle.
Vihaan aikaa, en osaa hallita sitä. En nauttia, en pelätä. Se vain menee ja minä holtittomasti sen raksutuksen tahdissa. Ehkä aika on suhteellinen asia, tai niin se onkin. Joskus aika tuntuu lentävän, toisinaan sen kulku tuntuu ikuisuudelle, mutta silti jäljelle jää vain sama harmaus ja tummuus.

Nyt otin Mirzapinin ja oksensin kerran järkyttävän mättöilyni jälkeen. Voisin yrittää alkaa nukkua. Hyvää yötä.
(Oikeasti jatkan Netflixin katsomista, koska Grace&Franky:stä tuli uusi kausi, joka on hieman piristävämpää vaihtelua, kuin Horror Storyt.)

Big Black Wolf

Iltapäivästä heräsin siihen, että toivoin koko viikonlopun olleen vain isoa pahaa unta, jossa seikkailin liian sekavana ymmärtääkseni. Samalla herätessäni puoli kuolleena toivoin, että kaikki viimeaikaiset tapahtumat olisivat vain unta; etten olisi mennyt rakastumaan, enkä olisi samalla heittänyt sitä rakkautta pois.
En voi kuin uskoa siihen, ettei minua ole tarkoitettu rakastamaan, tai rakastettavaksi. Olen jokin synkkä kiero olento, jonka mieltä en edes halua enää hallita. Pakko minun olisi, mutta en kestä kokemaani menetystä. En pysty katsomaan peiliin viiltämättä rannettani ja hankaamatta verta naamalleni. En voi mennä keittiöön ja katsoa yhteisiä astioitamme, kun vielä perjantaina kaikki näytti kirkkaalle ja olo tuntui pitkästä aikaa viikonlopulle. En pysty siivoamaan hajottamatta lasejani, joten annan pinkkojen ja homeen haista nenääni. En haluaisi luovuttaa, mutta kaikki mitä teen vie minua siihen suuntaan. Miksi siis tehdä enää yhtään mitään?
Olen aina kyseenalaistanut tekojani ja tiennyt olevani erilainen. Hänen kanssaan se ei tuntunut niin pahalle, sitä pystyi vain olla, joskus jopa nauraa, niinkuin elävät oikeat ihmiset nauraa. En ole tuntenut sellaista onnea pitkään aikaan, enkä usko tulevani tuntemaankaan.
Jopa Pojan kanssa asiat olivat erilailla. Ei hän ymmärtänyt, enkä minä. Nyt luulin, että alkaisin ymmärtämään, oppisin tuntemaan lämpöä. näkemään valkoista tämän tyhjyyden sisällä, jossa ahdistus kierittää vatsaani solmuun ja saa uneni levottamaksi. Se ahdistus ei tuntunut niin pahalle, se ei hallinut, jokin paljon parempi hallitsi.
Ollessani nuorempi menin usein piiloon katsoakseni huomaisivatko ihmiset minun piiloutuneen. Usein kesti niin kauan, että ryömin itse ulos piilostani huomatakseni, ettei kukaan ollut edes tajunnut minun kadonneen. Jossain kohti luultavasti tein kaikennäköistä juuri siitä syystä, että minut huomattaisiin. Se sattui niin paljon, kun kerran piilouduin useaksi tunniksi, ja kun tulin pois ystäväni eivät edes kaivanneet. Nykyään ne sanoo, että kaipaa, mutta miten tämän kaiken jälkeen pystyisin enää uskomaan siihen.
Sitä tekee itselleen niin uskomattomia asioita, etten osaa tuomita enää mitään. En yllättyä, mutten myöskään ikinä rauhoittua. Kaikki tuntuu jotenkin harmaalle ja olemattomalle, sitten kun sitä kerran tämän olemattomuuden sekaan pääseekin, joku toinen ihminen, en osaa enää käsitellä asioita. Minä piiloudun. Piiloutuisimpa niinkuin lapsena peiton alle tai pensaaseen, enkä niin kuin aikuiset tekee ja juo.
En ole tottunut päästämään ketään lähelleni, ja se pelottaa aivan älyttömästi. Kai juuri siksi työnnän myös ihmiset pois, kai jollain kierolla tavalla testatakseni tuleeko ne takaisin. Ei ne yleensä tule. Mutta kerran kun tähän jonkun päästää, niin minun on aivan käsittämättömän vaikeata antaa heidän mennä. Olen antanut - niin monenkin. Ja sitten keksiä jotain olemattomuuteni paikalla oloa olleessani niin täysin yksin jälleen ja nähden vain kaikki kaukaiset heijastukset kaikista ihmisistä, jotka olen tarkoittamattani työntänyt pois.
Juomani on syntini ja pidän siitä kiinni, koska tiedän, mitä se tekee. Haluaisin silti pois. olla vähemmän näin yksinäinen, enkä ikuisesti näin onneton. Mutta mitä tällaisena enää voi tehdä. Ne potkii minut koulusta pois, tai minä potkin itseni. Niin se menee.
Itse en halua enää ikinä potkia ketään, enkä ole tarkoittanutkaan, mutta kai niin muut näkee minut. Ylpeänä sekoilevana paskiaisena, jota mikään ei satuta. Jotain pelejä ne sanoo minun pelaavani, minä en usko peleihin, mutta en taida uskoa mihinkään muuhunkaan.

Mikä mikä - Maan suurin hukkaroska

Oi tätä minun ja viinan yhteistä onnen suhdetta, jossa kierrätän pääni siihen samaan roskalaatikkoon, mistä olen yrittänyt itseäni mukamas nostaa.
 Minä ja Hiisi ollaan vietetty viimeaikoina aika paljon aikaa ja nyt tunnen taas niin suurta pettymystä itseeni, kun viinapäissäni toilailin ja pilasin kuvani. Mikä vitun kuvan edes... oikeasti varmaan vaan pakolla yritän saada kaikki vihaamaan minua ja alkoholin hajottamaan maksani.
En ole ollu juomatta päivääkään viime heinäkuun viidennen päivän jälkeen, jolloin pidin yhden bissettömän päivän. En tosin edes muista milloin sitä aiemmin olisi ollut oluton päivä. Neljä kaljaa päivässä on varmaan aika tarkka kuvaus, sen lisäksi muutama känni viikkoon aina.
Ahdistus ja kaikenlainen itseviha, jossa kierin ja nautin olostani terän leikellessä ihoani. Syötän niin paljon valheita tähän maailmaan, joihin en usko. Esim: "Kyllä tämä tästä, elämä voittaa." "Oikeasti olen ihan iloinen ja pääsemässä ja yli kaikesta." - Heko vitun heko.