Iltapäivästä heräsin siihen, että toivoin koko viikonlopun olleen vain isoa pahaa unta, jossa seikkailin liian sekavana ymmärtääkseni. Samalla herätessäni puoli kuolleena toivoin, että kaikki viimeaikaiset tapahtumat olisivat vain unta; etten olisi mennyt rakastumaan, enkä olisi samalla heittänyt sitä rakkautta pois.
En voi kuin uskoa siihen, ettei minua ole tarkoitettu rakastamaan, tai rakastettavaksi. Olen jokin synkkä kiero olento, jonka mieltä en edes halua enää hallita. Pakko minun olisi, mutta en kestä kokemaani menetystä. En pysty katsomaan peiliin viiltämättä rannettani ja hankaamatta verta naamalleni. En voi mennä keittiöön ja katsoa yhteisiä astioitamme, kun vielä perjantaina kaikki näytti kirkkaalle ja olo tuntui pitkästä aikaa viikonlopulle. En pysty siivoamaan hajottamatta lasejani, joten annan pinkkojen ja homeen haista nenääni. En haluaisi luovuttaa, mutta kaikki mitä teen vie minua siihen suuntaan. Miksi siis tehdä enää yhtään mitään?
Olen aina kyseenalaistanut tekojani ja tiennyt olevani erilainen. Hänen kanssaan se ei tuntunut niin pahalle, sitä pystyi vain olla, joskus jopa nauraa, niinkuin elävät oikeat ihmiset nauraa. En ole tuntenut sellaista onnea pitkään aikaan, enkä usko tulevani tuntemaankaan.
Jopa Pojan kanssa asiat olivat erilailla. Ei hän ymmärtänyt, enkä minä. Nyt luulin, että alkaisin ymmärtämään, oppisin tuntemaan lämpöä. näkemään valkoista tämän tyhjyyden sisällä, jossa ahdistus kierittää vatsaani solmuun ja saa uneni levottamaksi. Se ahdistus ei tuntunut niin pahalle, se ei hallinut, jokin paljon parempi hallitsi.
Ollessani nuorempi menin usein piiloon katsoakseni huomaisivatko ihmiset minun piiloutuneen. Usein kesti niin kauan, että ryömin itse ulos piilostani huomatakseni, ettei kukaan ollut edes tajunnut minun kadonneen. Jossain kohti luultavasti tein kaikennäköistä juuri siitä syystä, että minut huomattaisiin. Se sattui niin paljon, kun kerran piilouduin useaksi tunniksi, ja kun tulin pois ystäväni eivät edes kaivanneet. Nykyään ne sanoo, että kaipaa, mutta miten tämän kaiken jälkeen pystyisin enää uskomaan siihen.
Sitä tekee itselleen niin uskomattomia asioita, etten osaa tuomita enää mitään. En yllättyä, mutten myöskään ikinä rauhoittua. Kaikki tuntuu jotenkin harmaalle ja olemattomalle, sitten kun sitä kerran tämän olemattomuuden sekaan pääseekin, joku toinen ihminen, en osaa enää käsitellä asioita. Minä piiloudun. Piiloutuisimpa niinkuin lapsena peiton alle tai pensaaseen, enkä niin kuin aikuiset tekee ja juo.
En ole tottunut päästämään ketään lähelleni, ja se pelottaa aivan älyttömästi. Kai juuri siksi työnnän myös ihmiset pois, kai jollain kierolla tavalla testatakseni tuleeko ne takaisin. Ei ne yleensä tule. Mutta kerran kun tähän jonkun päästää, niin minun on aivan käsittämättömän vaikeata antaa heidän mennä. Olen antanut - niin monenkin. Ja sitten keksiä jotain olemattomuuteni paikalla oloa olleessani niin täysin yksin jälleen ja nähden vain kaikki kaukaiset heijastukset kaikista ihmisistä, jotka olen tarkoittamattani työntänyt pois.
Juomani on syntini ja pidän siitä kiinni, koska tiedän, mitä se tekee. Haluaisin silti pois. olla vähemmän näin yksinäinen, enkä ikuisesti näin onneton. Mutta mitä tällaisena enää voi tehdä. Ne potkii minut koulusta pois, tai minä potkin itseni. Niin se menee.
Itse en halua enää ikinä potkia ketään, enkä ole tarkoittanutkaan, mutta kai niin muut näkee minut. Ylpeänä sekoilevana paskiaisena, jota mikään ei satuta. Jotain pelejä ne sanoo minun pelaavani, minä en usko peleihin, mutta en taida uskoa mihinkään muuhunkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti