Onnellisia ajatuksia, ennen syömisromahdusta

Mulla on aivan kamala olo, koska tuntuu siltä, että asiat ei etene. Olen nyt koko kevään ravannut kahden kaupungin väliä ja hoitanut samalla kaksi muuttoa. Voisin sanoa kevään aikaani stressaantuneeksi, mutta enimmäkseen se on ollut hyvää ja tervettä stressiä. Tunnen kevään myös olleen elämäni palkitsevin ja oppimiskykyni nousseen nollasta miljoonaan, mikä saa oloni innostuneeksi, mutta myös ahdistuneeksi. On niin vierasta tuntea näin paljon hyvän olon tunteita, että se hämmentää ja pelottaa. Edelleen pelko siitä, että kaikki tunteet vain viedään pois ja minut jätetään tyhjälle kalliolle seisomaan aivan yksin, pelottaa aivan liikaa. On liian suuri riski tuntea olonsa voimakkaaksi, reippaaksi ja toimeliaaksi, nehän tarkoittavat automaattisesti seuraavaa Break Down:ia - eikö?

Kevään tanssi- ja liike-terapiaa on enää yksi kerta jäljellä, ja sen jälkeen minun ei käytännössä tarvitse enää mennä entiseen kotikaupunkiini, vaan voin siirtää kirjani pysyvästi poikaystäväni kanssa yksiin. 

Nyt myös kaikki stressi ja jännitteet alkavat purkautua, vaikka koenkin valtavaa jännitystä alkavaa valmennusta kohtaa. Ilmoittauduin kuukaudessa kireäksi- netti-valmennukseen, ja olen odottanut pelonsekaisin tuntein treenin alkua. Päällimmäisenä kuitenkin innokkuus, kunhan kaikki käytännön asiat saa hoidettua. Ja eiköhän ne saa, kunhan ei vaan lähde mitkään hirveät maniat päälle. 

Kaiken loppuun totean:-Hei, missä minä olen? Minä olen hautautunut kaiken tämän kiireen ja uuden alle. Minun pitää nyt kaivaa itseni esiin ja tutkiskella mitä haluan tältä upealta tulevalta kesältä. Nyt haluan myös toteuttaa toiveeni. Liian monta kesää on hautautunut seinien taakse ja viime kesästä en muista juuri mitään. Nyt on aika ottaa Nuuck mukaan ja pistää töpinäksi! JIHU!

Syömishäiriö juttui

Vaikea aloittaa. Aloitetaan silti.

20.5 päätin osallistua Alisa Kyheröisen kuukaudessa kireäksi- ryhmään, ja olin todella innostunut tästä. Samalla stressaantunut ja jännittynyt, mutta päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin innostus ja motivaatio. Voitinkin jo hyvän määrän pelkoja kävelemällä uudelle kuntosalille ja tekemällä kyykkyjä  vapaalla tangolla, jne. 

Kevääni ei kuitenkin ollutkaan ihan täysin ohi, vaan edelleen minun kaupungista kaupunkiin ravaaminen jatkuu. (Olen luultavasti jättänyt yhden tekstin julkaisematta, mutta voisin julkaista sen tämän jälkeen. Tekstissä mennään aika syvästi minun henkilökohtaisiin - anteeksi mutta mitä tämä blogi on xD- aiheisiin, joissa vaan totean asioita. Good for me.) Anyway. Ihan hukassa tämän kirjoittamisen kanssa, mutta; 

Aloitin treenamisen ja siihen kuului myös ruokavalio, joka minun painoiselle ihmisille  on 1500kaloria, mikä loppujen lopuksi tuntuu aika pienelle määrälle, minun kokoiselle treenavalle ihmisille, jos en halua laihtua hirveästi.

Annan itseni irrota kontekstista sen verran, että kerron teille minun omasta kuvastani vähän: 

Olen tehnyt duunia aivan vitusti, hyväksyäkseni itseni ja lopettaakseni sen iankaikkisen itsensä tuhoamisen ja sättimisen, missä onnistumisista huolimatta minä olen paska. Ja jumalauta, että minä vähän jo onnistuin siinä. Mutta sitten luultavasti parisuhteestani johtuva stressi on nyt taas laskenut tätä jatkuvaa prosessia. Ja nimenomaan jatkuva prosessi itsensä hyväksyminen minulle onkin, väitin mitä väitin.

Tulee päiviä, kun olen niin perkeleen varma, että; " no niin, tästä eteenpäin asiat on pelkkää alamäkeä ja minun ei tarvitse, enää ainakaan näitä juttuja miettiä." (Ajatusmalli, joka minulla on ollut pienestä asti "Sitten joskus" "sitten kun" "nyt tämän jälkeen, en ainakaan") Paskan vitut. Samat kummitukset tulee varmasti eteiselle. Ero kai pitäisi olla siinä, osaako niitä kummituksia väistää, voittaa, vai säikähtätääkö niitä edelleen. 

Siinä se on mennytkin pieleen. Olen ajatellut olevani "valmis", tietyiltä osilta, vaikka näin ei todellakaan ole. 

Olen saanut lopetettua kovien huumeiden käytön (- mistä tekisi mieli kirjoittaa erikseen myös uusi teksti, jos ihmisiä vain kiinnostaa. Alkaa olla näkökulmaan aika rankkoihinkin juttuihin.) 

Mutta se ei poista kaikkia muita ongelmiani. Ja voitte vaan kuvitella, että kyllä varmasti nämä syömishäiriöihin liittyvät käsittelemättömät asiat, joista en ole koskaan kehdannut puhua tunkee päälle. 

Olen vähän pullistunut, painoin pitkään n. 48kg ja nyt kun kävin nopeasti puntarilla kengät jalassa niin se näytti n. 51kg. En tiedä kuinka tärkeänä pidän painoa enää, mutta sen ainakin tiedän, että 42kg, ei ole sitä mitä tavoittelen. Se on epäterve ja sairas numero, jonka myötä en ollut muuta kuin täysin raunio itsestäni. En mitään kaunista. 

Nyt kuitenkin pidän itseäni lihavana, jälleen kerran. En edes ole lihava. Olen ihan perus hoikka "läski" nuori nainen. Mutta minun pääni ei kestä selluliittia, haluan lihasta ja voimaa. 

Palataan alkuperäiseen tekstiin.  Vaihdoin kaupunkiani papalleni, jonka luona olen viettänyt viikot, kun on pitänyt olla Tampereella terapiaa varten. Sain, kun sainkin itseni menemään kuntosalille, mutta sitten flippasi. Tähdennettävää! : jos suoritan jotain, haluan suorittaa sen täysillä, nopeasti ja oikein (ainakin omalta kannaltani - basic punainen käyttäytymismalli, olen todennut itseni aika puna-keltaiseksi) 

Minulle tuli ongelmia ruokavalion kanssa. Ei ollutkaan ihan juuri niitä ruokia mitä syödä ja ruokailuni venyi ja venyi vaan. Mummo oli tehnyt perunamuussia ja kalkkunamureketta, jotka eivät kuitenkaan enää poistanut nälkääni, eivätkä kyllä tullut puntarin kautta ruokalautaselleni. Loppujen lopuksi koko tiistai ilta meni ahmien ja lopuksi oksensin.

Huomaan, että alkaa olla vähän vaikea keskittyä tähän tekstiin ja sen kirjoittamiseen, joten koen sen julkaisemisen keskeneräisenäkin tärkeämpänä, kuin ainakin kirjoittamatta jättämisen, joten juhuu.

Kai koko tekstin mood oli siis, että menee mulla sittenkin pastasti ja tarvitsen sittenkin tätä blogia ja ehkä vähän teitäkin lukijat. Kiitos kumarrus kuitenkin! 

Yritän jaksaa nyt päivittää vähän ahkerammin ja ehkä kuvienkin kanssa.