Onnellisia ajatuksia, ennen syömisromahdusta

Mulla on aivan kamala olo, koska tuntuu siltä, että asiat ei etene. Olen nyt koko kevään ravannut kahden kaupungin väliä ja hoitanut samalla kaksi muuttoa. Voisin sanoa kevään aikaani stressaantuneeksi, mutta enimmäkseen se on ollut hyvää ja tervettä stressiä. Tunnen kevään myös olleen elämäni palkitsevin ja oppimiskykyni nousseen nollasta miljoonaan, mikä saa oloni innostuneeksi, mutta myös ahdistuneeksi. On niin vierasta tuntea näin paljon hyvän olon tunteita, että se hämmentää ja pelottaa. Edelleen pelko siitä, että kaikki tunteet vain viedään pois ja minut jätetään tyhjälle kalliolle seisomaan aivan yksin, pelottaa aivan liikaa. On liian suuri riski tuntea olonsa voimakkaaksi, reippaaksi ja toimeliaaksi, nehän tarkoittavat automaattisesti seuraavaa Break Down:ia - eikö?

Kevään tanssi- ja liike-terapiaa on enää yksi kerta jäljellä, ja sen jälkeen minun ei käytännössä tarvitse enää mennä entiseen kotikaupunkiini, vaan voin siirtää kirjani pysyvästi poikaystäväni kanssa yksiin. 

Nyt myös kaikki stressi ja jännitteet alkavat purkautua, vaikka koenkin valtavaa jännitystä alkavaa valmennusta kohtaa. Ilmoittauduin kuukaudessa kireäksi- netti-valmennukseen, ja olen odottanut pelonsekaisin tuntein treenin alkua. Päällimmäisenä kuitenkin innokkuus, kunhan kaikki käytännön asiat saa hoidettua. Ja eiköhän ne saa, kunhan ei vaan lähde mitkään hirveät maniat päälle. 

Kaiken loppuun totean:-Hei, missä minä olen? Minä olen hautautunut kaiken tämän kiireen ja uuden alle. Minun pitää nyt kaivaa itseni esiin ja tutkiskella mitä haluan tältä upealta tulevalta kesältä. Nyt haluan myös toteuttaa toiveeni. Liian monta kesää on hautautunut seinien taakse ja viime kesästä en muista juuri mitään. Nyt on aika ottaa Nuuck mukaan ja pistää töpinäksi! JIHU!