Nyt on huono olla ja paha mieli; aika tulla purkamaan ajatuksia tänne. Oli ihana muistaa, että mullahan on tää blogi jonne voin tulla kertomaan mun masentuneita fiiliksiä ja ajatuksia. Tällä hetkellä tämä tuntuu maailman ainoalle paikalle minne edes voin tulla "puhumaan."
Olen meinannut kirjoittaa tänne aiemminkin toukokuun jälkeen, mutta jostain syystä tekstit on jäänyt julkaisematta tai en ole jaksanut kirjoittaa niitä loppuun. Pitkäjänteinen keskittyminen tuntuu haastavalle, tämä on juuri niitä piirteitä mistä olen huolestunut. Olenko aiheuttanut jotain pysyvää vahinkoa itselleni?
Nyt kun haluaisin parantua ja olenkin edistynyt oikein jättiläisen askelin tässä prosessissa, niin kaikkein suurimmaksi huolekseni on oikeasti noussut oma hyvinvointi. Olisi kaunistelua sanoa, etten ole juuri välittänyt siitä tässä viimeisten vuosien aikana. Herranen aika minähän olen käytännössä pyrkinyt parhaani mukaan tuhoamaan itseäni ja viemään minusta viimeisenkin, jotta pääsisin pois tästä "pahasta" maailmasta...
Enää en kuitenkaan haluaisi karkuun. Haluaisin nähdä tämän mahdollisuuksien maailmana enkä minään saatanan roskapussina.
Minulla on kaiken maailman pieniä epämääräisiä oireita. Yksi hyvä esimerkki on, etten muista milloin oisin vääntänyt kunnollista paskaa. Nykyään joudun ravaamaan pitkin päivää paskalla ja kikkailemaan kaikin keinoin, koska eihän tämä nyt kivaa ole. Ennemminkin hävettää perkuleesti, mutta minkäs teet kun on mentävä.
Toinen häiriö on näössäni. Nään kaiken kaksoiskuvana (oikeastaan kolmois) ja tästä varasin huomiselle itselleni silmälääkärin. En muista kuinka kauan näköni on ollut tällainen, koska olin jo niin kerinnyt tottua tähän, mutta epäilen, että se on ottanut damagea joskus kaatuessani. Olen mm. 18-vuotiaana juuri ensimmäisillä baarireissuilla pudonnut jonkun jätkän sylistä lyöden pääni suoraan asfalttiin. Tämän jälkeen olin tajuton hetken aikaa ja kun avasin silmäni oli paikalle ilmestynyt ambulanssi ja poliisiauto. Minut laitettiin ambulanssiin, jossa hyvin sekavassa tilassa puhalsin yli kolme promillea ja olin yhä sitä mieltä, että iltaa pitäisi vielä jatkaa- jatkoille jatkoille...
Kolmas ongelma on hampaat... ei jumalauta, että äryttää. Oikeasti peskää hampaanne rakkaanne aamuin illoin ja suojatkaa niitä pahalta. Onhan se hieman esteettinen harmi kun hampaat on reunoilta ihan mustuneet. Myös ikeneni on alkanut hieman vetäytyä ja kitalaki tuntuu rosoiselle. Oikeasti voitte varmaan uskoa, että kuumottelen kaiken maailman syöpiä täällä itekseni, enkä koe edes huoleni olevan ihan aiheeton. Sitähän tuli tässä kumminkin kiskottua aivan kaikkea.
Eri tuulet kuitenkin puhaltavat nyt. Joten mahdollisuutta rakkani lukiani on! Jokaisella meillä. Elin vuosia uskossa, ettei mikään tule ikinä muuttumaan ja käytännössä kuolema oli ainut vaihtoehto, paitsi ettei se ole mikään vaihtoehto - se on kuolema.
Nyt kuitenkin hymyilen jopa välillä aamuisin ja huomaan huvittuvani omasta positiivisuudestani yhä uudestaan ja uudestaan, kuten sanoin mahdollisuuksien maailma.
Mitään ei kuitenkaan kannata yrittää ottaa yhdellä jätti harppauksella, vaan askel askeleelta, vaikka hiipimällä tai konttaamalla voimme itse tehdä elämästämme paremman paikan elää. Kaikki lähtee asenteesta. Antaa tunteiden tulla ja tuivertaa, mutta pidetään lippu korkealla.
(En nyt tiiä oliko tässä tekstissä mitään jiitä, mutta tämmöstä tänään. Onko siellä ruudun takana vielä joku, mitä sulle kuuluu?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti