En uskalla sanoa läheisilleni niitä tärkeitä sanoja. Niitä, joissa kerrotaan rakastamisesta ja välittämisestä. Pelkään, että sen jälkeen minulla ei olisi enää mitään, mikä pidättelisi tässä maailmassä. Kun olisin saanut syntini tunnustettua ja rakkaat hyvästeltyä saisin vihdoin poistua tämän kaiken pimeyden keskeltä jonnekin, missä on kaunista ja hyvä olla. Missä kukaan ei halua tuhota sinua, eikä vaivuttaa pimeyksiin.
Poika nukkuu jälleen. Minua ahdistaa. Söin tänään poppareita ja karkkia LÄSKILÄSKILÄSKI - pää huutaa. Onneksi huomenna voi taas nollata.
En osaa olla pojan vierellä. Minua ahdistaa heitellä omia demoneitani hänen päälleen. Minun pitäisi olla iloinen ja tsemppaava - en osaa. Voin jo kuvitella sanat, kun hänellä on joku uusi ja iloinen tyttöystävä ja hän puhuu minusta sekopäisenä masennushuorana...
Ei kukaan ansaitse katsella tällaista. Itse en osaisi, enkä jaksaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti