Tänään söin vain kaksi mandariinia. Se pieni onnellisuuden tunne, kun onnistuit edes jossain. Ainakin jokin ääni on lähes hiljaa.. (ei se enää hiljene, kun pakotin sen käynnistymään.)
Koko muu päivä oli aivan hirveä. Elin lähes puolitoista viikkoa kuin normaali toimintakykyinen ihminen, kunnes möröt taas iskivät päähäni.
Aamulla heräsin vailla huolta tulevasta, kun aivan tyhjästä huomaan makaavani sängyllä ja tuijottavan tyhjää. Jossain kohti kyyneleet alkoivat hiipiä kasvoilleni ja katselivat alla olevan lakanan.
Poika ei osannut ymmärtää ja minä en osannut selittää.
Halusin vain kadota. Ei minulla ole oikeutta pilata toisten päiviä. Kuolema pyörii päässäni.
Sain uudet mielialalääkkeet.
En osaa enää puhua psykologilleni, jota nään ehkä kerran kuukaudessa, koska en jaksa nähdä useammin. Huomaan kaunistelevani ja jättäväni olennaisia asioita kertomatta. Jotenkin en vain isää puhua. Lähinnä poistuessani tapaamisista minua vain vituttaa entistä enemmän, eikä oloni tunnu lainkaan helpottuneemmalle.
Hermostun nykyään liian helposti. En vain jaksa olla yhtään mitään. Olen asunut pojalla taas pari viikkoa, pakko lähteä kotia ennen kuin murennan koko suhteemme olemalla vammainen sekoilua.
Koulu alkaa ensiviikolla - saa nähdä mitä siitä tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti