Sotku

Ehkä kaikkein paskimmalle tuntuu, kun osaan myöntää omat virheeni. Osaan samaistua muihin ja kertoa tehneeni väärin. Osaan psykologisoida itseäni ja mahdollisesti kertoa kaikki vastaukset. Tiedän kysyessäni jo mikä oikea vastaus olisi - mutta kysyn silti. Pahimmalle tässä kaikessa tuntuu se, etten osaa muuttua, en osaa selittää kaikkia tekoja itselleni ja silti teen ne.
Tänään tajusin, että elin yhden päivän jälleen ja kiitin itseäni..se tuntui niin väärältä. Ei minulla tämän maailman keskellä pitäisi olla oikeutta olla kiitollinen siitä, että itse pystyn elämään yhden päivän. Muilla on täysin työ oikeissa ongelmissa ja minä olen niin täynnä omia turhiani... olen naurettava ihmispaska.
+ olen lihonut -
Olen viillellytkin lisää, säälittäviä naarmuja joita ei edes pitäisi laskea. Poika laskee. Hän ei halua, että kaunista ihoani sotketaan rumilla jäljillä ja minä en tee mitään muuta kuin sotkemassa hänen elämäänsä.
Mun matka täällä epämääräisyyksien keskellä ei ole vielä ohi. Niin pelottavaa kuin se onkin mä olen niin helvetin itsekäs, että mä en ole vielä valmis parantumaan. Mä en tiedä miksi.

Turvaa luovat kulissit

Pakko laihtua oon niin läskiläskiläski. Oksetan itseäni. (Tosin muidenkin tekemieni juttujen takia.)
Elämä on ollut outoa - olen joutunut nöyrtymään sen edessä ja nyt pitäisi pysyä nöyränä. Pitää kasata kulissit takaisin pystyyn. Pitää ottaa suunta, jonka haluan ja taistella pysyäsieni siinä. Haluan olla taas laiha ja kaunis... Ja haluaisin saada itseni takaisin.

Criminals

Tällä hetkellä musta tuntuu jotenkin edes naurettavalle ajatella, että mulla olisi joku masennus. Mitä jos olenkin vaan laiska ja itsekeskeinen? Laiskalle ja itsekeskeiselle musta tuntuu ja jotenkin oon niin turtunut siihen ajatukseen et "en mä vaan voi tehdä mitään. Mä vaan olen tällanen" - mut olenko mä? Voisinko mä auttaa itseäni? En tiedä...
Pari viikkoa on taas mennyt sumussa. Olen ollut kaukainen ja hiljainen. Toivoin saavani tämän sumun päälleni, mutta olen huomannut, että tulen vain pilaamaan parisuhteelle.
Tänään tulin kotiin. Sumu katosi. Aistini jännittyivät äärimmilleen. Äiti sai oloni tuntumaan niin huonolle, kun en ollut laittanut rehtorille viestiä, vaikka tämä oli pyytänyt. Kärsin nykyään hirveästä viestien kirjoitus pelosta.
Tänään olen juonut kahvia, syönyt ja oksentanut, syönyt ja oksentanut, sekä juonut kaksi kaljaa, jotta saisin nälän pidettyä poissa. Tiedän, että kaljassa on kaloreita, mutta se ei turvota, eikä tuota niin paljon kaloreita kun oikea ruoka. Ulkomaailma tietenkin reagoi kaljotteluuni syyttelemällä puoliläpällä juopoksi tai huolestumalla siitä, että en käsittele oikeita ongelmiani vaan hukutan ne alkoholiin. - ehkä he ovat oikeassa, luultavasti olevat, mutta mitä väliä.
Tänään olisin halunnut viillellä tai tehdä jotain vauhkoa, mutta jokin outo ja typerä puoli sai minut pidettyä aisoissa. En minä halua olla aisoissa, haluan vain olla vahvempi ja saada kansikuvani kuntoon. (Tai ehkä haluan olla kunnossa en vain tiedä mitä se on)