Tällä hetkellä musta tuntuu jotenkin edes naurettavalle ajatella, että mulla olisi joku masennus. Mitä jos olenkin vaan laiska ja itsekeskeinen? Laiskalle ja itsekeskeiselle musta tuntuu ja jotenkin oon niin turtunut siihen ajatukseen et "en mä vaan voi tehdä mitään. Mä vaan olen tällanen" - mut olenko mä? Voisinko mä auttaa itseäni? En tiedä...
Pari viikkoa on taas mennyt sumussa. Olen ollut kaukainen ja hiljainen. Toivoin saavani tämän sumun päälleni, mutta olen huomannut, että tulen vain pilaamaan parisuhteelle.
Tänään tulin kotiin. Sumu katosi. Aistini jännittyivät äärimmilleen. Äiti sai oloni tuntumaan niin huonolle, kun en ollut laittanut rehtorille viestiä, vaikka tämä oli pyytänyt. Kärsin nykyään hirveästä viestien kirjoitus pelosta.
Tänään olen juonut kahvia, syönyt ja oksentanut, syönyt ja oksentanut, sekä juonut kaksi kaljaa, jotta saisin nälän pidettyä poissa. Tiedän, että kaljassa on kaloreita, mutta se ei turvota, eikä tuota niin paljon kaloreita kun oikea ruoka. Ulkomaailma tietenkin reagoi kaljotteluuni syyttelemällä puoliläpällä juopoksi tai huolestumalla siitä, että en käsittele oikeita ongelmiani vaan hukutan ne alkoholiin. - ehkä he ovat oikeassa, luultavasti olevat, mutta mitä väliä.
Tänään olisin halunnut viillellä tai tehdä jotain vauhkoa, mutta jokin outo ja typerä puoli sai minut pidettyä aisoissa. En minä halua olla aisoissa, haluan vain olla vahvempi ja saada kansikuvani kuntoon. (Tai ehkä haluan olla kunnossa en vain tiedä mitä se on)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti