Ehkä kaikkein paskimmalle tuntuu, kun osaan myöntää omat virheeni. Osaan samaistua muihin ja kertoa tehneeni väärin. Osaan psykologisoida itseäni ja mahdollisesti kertoa kaikki vastaukset. Tiedän kysyessäni jo mikä oikea vastaus olisi - mutta kysyn silti. Pahimmalle tässä kaikessa tuntuu se, etten osaa muuttua, en osaa selittää kaikkia tekoja itselleni ja silti teen ne.
Tänään tajusin, että elin yhden päivän jälleen ja kiitin itseäni..se tuntui niin väärältä. Ei minulla tämän maailman keskellä pitäisi olla oikeutta olla kiitollinen siitä, että itse pystyn elämään yhden päivän. Muilla on täysin työ oikeissa ongelmissa ja minä olen niin täynnä omia turhiani... olen naurettava ihmispaska.
+ olen lihonut -
Olen viillellytkin lisää, säälittäviä naarmuja joita ei edes pitäisi laskea. Poika laskee. Hän ei halua, että kaunista ihoani sotketaan rumilla jäljillä ja minä en tee mitään muuta kuin sotkemassa hänen elämäänsä.
Mun matka täällä epämääräisyyksien keskellä ei ole vielä ohi. Niin pelottavaa kuin se onkin mä olen niin helvetin itsekäs, että mä en ole vielä valmis parantumaan. Mä en tiedä miksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti