Tällasta tänään, eli ei yhtään mitään

Helou ja armokuolema.

Jos oisin rohkea laittasin pitämääni "videopäiväkirja"- tyyppistä materiaalia tänne. Hämmennyn itse lähes joka kerta, kun katson videoitani, kun tajuan, etten meinaa tunnistaa itseäni. Olot vaihtelee niin nopeasti ja muisti ei toimi - tai en jaksa muistaa. Videoiden avulla -samoin tämän blogin, - pystyn seuraamaan, edes jotenkin tekemisiäni/itseäni ja mahdollista kehitystä. Nyt kehitys on vain mennyt niin surkeasti alaspäin, etteo elämällä tunnu olevan minulle enää mitään tarjottavaa.

Pelottavat ajatukset siitä, miten joka päivä pohdin kuolemaan liittyviä tekoja ei tunnu enää ees niin pelottavalle, vaan liian todelliselle. Osaan jo kuvitella, kuinka kirjoitan kaikille rakkaille viimeiset viestit ja sitten tapan itseni.

En mennyt aamulla kouluun, vaikka laitoin useamman herätyksen, jotta menisin. Saisin elämääni jotain järkevää, mutta ei. En oikeasti tiedä olenko vain niin laiska ihminen. Itseinho tuntuu niin väärälle, jälleen, koska tiedän, ettei se vie minua mihinkään. Mutta minkäs minä ajatuksilleni mahdan, jos yritän jotain niille ne vain raiskaa mieltäni entisestään.

Koulusta tuli viestiä, että minulla olisi ollut tänään tapaaminen kuraattorin kanssa. Nyt se siirtyi torstaille, jolloin minulla on kuulemma myös terkkarintarkastus. En tiedä miten pärjään, tai pääsenkö noihin tapaamisiin. En osaa nukkua, mutta en halua syödä pinoreita tai melatoniinia, ei ne mua pistä nukkumaan, vaan koomaan, jolloin vihaan entistä enemmän itseäni, koska olen vielä toimimattomuuskyvytön kaiken laiskuuden lisäksi.
Venlafaxia olen syönyt noin kuukauden jo 225mg, mutta ainut olon muutos jonka olen huomannut on se, että sähköiskut ja vieroitusoireet tulevat vielä herkemmin, jos en ota lääkettä suunnilleen samaan aikaan joka päivä.

Olen taas juonut olutta, aika montakin. Pöhnä olo ja vaikea muistaa, mitä edellisiin teksteihin on kirjoittanut, silti tämä turta jumitus tuntuu paremmalle, kuin oikean elämän kohtaaminen. Tai no. Minkä oikean elämän. Ei minulla ole mitään elämää näin iltaisin, tai muutakaan tekemistä.
Onnistuin hajottamaan pari viikkoa sitten puhelimeni ja kadottamaan varapuhelimen. Ei siinä, mutta en saanut kirjoitettua tänne tai kuunneltua musiikkia. Musiikin kuulumattomuus on aika vaikeaa tällaiselle ihmiselle, joka elää aika paljon sille. Varmaan osaatte samaistua.

En ole saanut syötyä, kuin yhden eilan raparperijogurtin tänään kahvin kanssa, koska kahvi olisi muuten tullut ylös ja närästys olisi ollut sietämätöntä. Ihan sama. En jaksaisi syödä ollenkaan, jos ei olisi pakko.
Onneksi kukaan ei seuraa minun ruokailujani enää, kun asun yksin, joten saan päättää niistä täydessä rauhallisuudessa, eikä kukaan voi pakkoruokkia minua.
Harmi vaan, että näillä elämäntavoilla saa lähinnä lihakset surkastumaan ja jäljellä jää "laihaläski", eli makkaroita tulee ja kaikennäköistä muuta joulukinkun ilosanomaa. Pitäisi saada urheiltua niin tiedän, että laihtuisin todella nopeasti.

Hei, olisi kiva kuulla esim. postausideoita, tai voisin tehdä jossain kohti jonkun maailman rakastaman kymysysvastaus - postauksen. Jos ketään kiinnostaa. ? <3 Kida

Syökää mun korvat kiitos

Liian kummia aikoja. Erosin Pojan kanssa n. kuukausi sitten ja olo on ollut aika tyhjä ja yksinäinen, vaikka olenkin välillä pistänyt huolella tuulemaan ja kantanut näitä kuuluisia yhden yön hoitoja mukanani. Harmi vaan, että hoidot ei meinaa ymmärtää, etteivät he merkitse minulle yhtään mitään. En ole se ihmisten etsimä unelmatyttö, jonka kanssa saat perustettua kodin ja käydä ikeassa shoppailemassa. En mä pysty sellaseen, enkä jaksa kelailla mitään turhia tunteita. Mieluummin painin yksin omia kummajaisteni kanssa ja välttelen todellisuutta.
Koulu kärsii, kun en saa itseäni aamulla hereille ja oravanpyörä on valmis, kun poistan turhautumista itseeni alkoholin ja miesten avulla - ei niin hyviä ideoita, jos haluaisi oikeasti yrittää saada tasapainoista elämää.
Paino on pudonnut ... aika paljon. Itseasiassa olen nyt 10kg laihempi, mitä olin n. vuosi sitten. Aika siistiä. Puntari näytti 47.4kg, eikä vanhat housuni pysy enää jalassa. Vanhemmat kyselee kyllä kovasti, että syönkö, kun alan näyttää niin surkealle, kun olen "näin pieni". Vitut.
Toisaalta oloki on välillä aika kamala, kun on pakko pakottaa itsensä syömään, kun vatsaan sattuu ja kroppa on rikki. Fakta on vain se, että mun ei tee juuri koskaan enää ruokaa mieli, joten syöminen on tasan pakkopullaa, jotta selviää jotenkin. Alkoholi ja savut vie ruokahalun, eikä alkoholin tuomat kalorit enää pelota minua, koska onnistuu tämä laihtuminen näinkin. (+ olen liian alkoholisoitunut pystyäkseni lopettamaan... hups.)

Välillä itken iltaisin, kun mietin olenko astunut ja vähän liiankin isoihin saappaisiin, kun en tiedä pystynkö enää hallitsemaan kaikkia asioita. No enhän ole toisaalta koskaan pystynyt.
Äiti sanoi, että minusta on tullut aika kyyninen ihminen ja onhan se fakta, että jotkut sanani ovat ehkä "vähän synkempaa huumoria". Menkööt.

Yksinäisyys on kokoajan läsnä, toisaalta siihenkin turtuu. Ranteet ovat pysyneet puhtaina, nilkoillani ei välttämättä mene ihan niin hyvin, mutta välillä ahdistus vain on liian suurta pystyäkseni käsitellä sitä mitenkään rakentavasti.
Olen missanut viimeiset kaksi psykologi-käyntiäni, mutta keskiviikkona pakko mennä. En mä selviä itseni kanssa. Toisaalta tiistaina olisi sikatiistai...

Käsi sai vähän osumaa ja näyttää tosiaan siltä, että oisin mäiskinyt jtn turpaan sillä. Oikea käsi on turvonnut ja tummunut, mutta ei siinä ainakaan mitään murtumaa pitäisi olla. En jaksaisi käydä missään lääkärissä pikkujuttujen takia. Lähinnä naurattaa, koska niinhän se menee, etten voi elää yhtään viikonloppua ottamatta ainakin vähän osumaa.
Toisaalta olen oppinut jossain määrissä hallitsemaan alkoholini käyttöä niin, etten vedä enää itseäni täysin sekaisin pellolle. Se on ihan hyvä juttu.