Liian kummia aikoja. Erosin Pojan kanssa n. kuukausi sitten ja olo on ollut aika tyhjä ja yksinäinen, vaikka olenkin välillä pistänyt huolella tuulemaan ja kantanut näitä kuuluisia yhden yön hoitoja mukanani. Harmi vaan, että hoidot ei meinaa ymmärtää, etteivät he merkitse minulle yhtään mitään. En ole se ihmisten etsimä unelmatyttö, jonka kanssa saat perustettua kodin ja käydä ikeassa shoppailemassa. En mä pysty sellaseen, enkä jaksa kelailla mitään turhia tunteita. Mieluummin painin yksin omia kummajaisteni kanssa ja välttelen todellisuutta.
Koulu kärsii, kun en saa itseäni aamulla hereille ja oravanpyörä on valmis, kun poistan turhautumista itseeni alkoholin ja miesten avulla - ei niin hyviä ideoita, jos haluaisi oikeasti yrittää saada tasapainoista elämää.
Paino on pudonnut ... aika paljon. Itseasiassa olen nyt 10kg laihempi, mitä olin n. vuosi sitten. Aika siistiä. Puntari näytti 47.4kg, eikä vanhat housuni pysy enää jalassa. Vanhemmat kyselee kyllä kovasti, että syönkö, kun alan näyttää niin surkealle, kun olen "näin pieni". Vitut.
Toisaalta oloki on välillä aika kamala, kun on pakko pakottaa itsensä syömään, kun vatsaan sattuu ja kroppa on rikki. Fakta on vain se, että mun ei tee juuri koskaan enää ruokaa mieli, joten syöminen on tasan pakkopullaa, jotta selviää jotenkin. Alkoholi ja savut vie ruokahalun, eikä alkoholin tuomat kalorit enää pelota minua, koska onnistuu tämä laihtuminen näinkin. (+ olen liian alkoholisoitunut pystyäkseni lopettamaan... hups.)
Välillä itken iltaisin, kun mietin olenko astunut ja vähän liiankin isoihin saappaisiin, kun en tiedä pystynkö enää hallitsemaan kaikkia asioita. No enhän ole toisaalta koskaan pystynyt.
Äiti sanoi, että minusta on tullut aika kyyninen ihminen ja onhan se fakta, että jotkut sanani ovat ehkä "vähän synkempaa huumoria". Menkööt.
Yksinäisyys on kokoajan läsnä, toisaalta siihenkin turtuu. Ranteet ovat pysyneet puhtaina, nilkoillani ei välttämättä mene ihan niin hyvin, mutta välillä ahdistus vain on liian suurta pystyäkseni käsitellä sitä mitenkään rakentavasti.
Olen missanut viimeiset kaksi psykologi-käyntiäni, mutta keskiviikkona pakko mennä. En mä selviä itseni kanssa. Toisaalta tiistaina olisi sikatiistai...
Käsi sai vähän osumaa ja näyttää tosiaan siltä, että oisin mäiskinyt jtn turpaan sillä. Oikea käsi on turvonnut ja tummunut, mutta ei siinä ainakaan mitään murtumaa pitäisi olla. En jaksaisi käydä missään lääkärissä pikkujuttujen takia. Lähinnä naurattaa, koska niinhän se menee, etten voi elää yhtään viikonloppua ottamatta ainakin vähän osumaa.
Toisaalta olen oppinut jossain määrissä hallitsemaan alkoholini käyttöä niin, etten vedä enää itseäni täysin sekaisin pellolle. Se on ihan hyvä juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti