Ruttopilvi

16:11

Herään. Taas yksi kuollut kotikaupungissani. Nuori, juuri kortin saanut tyttö; tulee risteyksestä, osuu autoon, joutuu sairaalaan ja kuolee.
Ei kauaa sitten, kun eräs nuori - sulkeutunut poika, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, - menee makaamaan tielle, jää rekan alle ja hänen jäännöksiään raaputetaan verisestä jäästä irti.

Päivä menee sumussa. Menen laskettelemaan serkkupoikieni kanssa, mutta tuijotan tyhjyyttä.
Otan tuopin. Ajatukset alkavat palaamaan, mutta olen fyysisesti liian rikki ja kipeänä enää laskettelemaan. Henkinen minä on jossain.
Tulen mökille ja saan luvan tehdä minttukaakaota - kaadan liikaa minttuviinaa sekaan, mutta käännän asian vain lämmittäväksi läpäksi. Nyt juon lisää kaikkea mitä saan käsiini.
Olen rauhaton, joten sen takia ehkä päädyinkin kirjoittamaan. En osaa oikein sanoa tai tehdä mitään. Olen varmaan jo humalassa.
Pitäisi syödä. Näin blogini perustuksia katsellen, niin ei todellakaan. Toisaalta, suoraan sanoen en koe painoani tällä hetkellä ongelmaksi, paitsi niinä kertoina kun eksyn puntarille ja ne ei näyttäkään 47kg vaan enemmän. Silloin se tuntuu pahalle ja ahdistavalle. En tiedä koenko itseäni lihavaksi, mutta en oikeastaan mieti ruumistani. Tiedän, etten halua olla enää ikinä iso. (Niinkuin kukaan voisi sanoa ikinä..) Enemmän minua ahdistaa tämä kuulumattomuuden tunne. En kuulu mihinkään. En perheeseeni, en luokkaani, en mihinkään ryhmään. Minä vain olen. Yksin. Yksin tämän keskellä, josta en voi paeta, muuta kuin kuolemalla, mutta se ei kuulu vaihtoehtoihin.

Haluaisin, että minulla olisi jonkinlainen tuki, jokin ryhmä, johon voisin kuulua, jotain minne kertoa tunteistani, tai kadottaa niitä. Ehkä enemmän kadottaa, mutta tämä yksin tunteidensa kadottaminen jonnekin syöveriin, mistä herään jälleen yksin aamulla, ei enää - tai ole koskaan - ollut minulle. En minä halua olla yksin. Haluan samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Ihmisiä, jotka ymmärtävät elämän realiteetit, mutta osaavat silti mennä välittämättä paskaakaan mistään ylipalvoituista sosiaalisista normeista.
Haluan ihmisiä, joita ei kiinnosta, että olen sekaisin ja puhun liikaa. Haluan ihmisiä, jotka ovat kanssani ja puhuvat liikaa, mutta myös kuuntelevat ja jopa ehkä välittäisivät edes sen hitusen minusta, että kuuntelisivat myös sitä mitä minulla on mieleni päällä.

Toisaalta mieleni päällä on sellainen painava ruttopilvi, että en yhtään ihmettele, että minusta tuntuu välillä niin saatanan pahalle, kun tajuan, että autan vain muita ja sitten humalassa selittelen liikaa ja aivan outoja, koska tiedostan itseni.
En halua aina tiedostaa itseäni, en todellakaan. Sen takia haluan jotain minne voin hukata ajatukseni. Janoan hukattavuutta, lost not found ja sitä rataa.

22.32

Lääkkeet vedetty, että saa unta. Pelattiin jotain peliä äsken, ja kaikki ihan fine - niin varmaan, mutta ihan sama. Katson Trailer Park Boys, jotta maailma rauhoittuu. Öitä.