Nyt tunnen myös joulun sydämessäni. Minä tunnen jotain. Venlaflaxin lopetin omin päin seinään, (kärsin, kyllä 4kk fataaleja sähköiskuja, jotka saivat minut kyseenalaistamaan jo mielenterveyttäni.)
Lopettamisesta on seurannut vieroitusoireiden jälkeen pelkästään hyviä asioita.
En ole kyennut tuntemaan, enkä oikein tunnistamaan tunteita. Nyt pystyn, vaikka ehkä vähän välttelen surullisten ja raskaiden mattojen alle kurkistamista. Ne päivät tulee, kyllä niin täysiä, että matto lennähtää tuulessa pois ja sinä jäät tuskan monttu auki suolaa huutamaan.
Nyt tuntuu epäluuloiselle. Kuulostelen oloani ja yritän miettiä mitä tämä on. Kaikki kovin positiivisen, tai jonkin "euforian" tunne tuntuu oudolle, koska Venlaflaxin tunnottomuus sai minut ymmärtämään miten ihminen ei tuntisi yhtään mitään, vaikka katsoisi porukan lahoavan edestä.
En ole pystynyt nauttimaan joulusta, tai tuntemaan sen tunnelmaa neljään vuoteen. Jouluaatto tuli päivinä joukossa ja joululaulujen kuunteleminen oli liian tuskaisaa ja surullista kuunnella joululauluja tuntematta mitään muuta, kuin aikoihin joissa lapsen puhdas onni oli läsnä.
Ajattelutavassani on kokoajan mullistavia muutoksia, joissa osaan käsitellä ajatuksiani aivan erilaisina paloina. On ilahduttavaa - (<- sana, johon olen varsin mieltynyt.) tuntea oivalluksen tunteita ja nyt kaiken huippuna olen jopa luomassa tekstiä blogiini.
En ole kirjoittanut, koska tämän blogin ei ole koskaan kuulunut tuntua tehtävälle täyttää, vaan pakokeinona purkaa hullusti kiehuvia, ajatuksia, joita en välttämättä edes tiennyt kantavani taakkana.
En koe olevani enää syömishäiriöinen.
Se on aika helvetin iso asia sanoa, tai kirjoittaa; varsinkin tänne. Tämä blogi on niin täynnä tuskaisen sairauden ja riivatun surkean itsetunnon täyttämiä lauseita, mutta nyt koen ruuan ravintona, jota on pakko syödä.
Kesän lopussa, katkon aikana ja jälkeen, painoni putosi sairaan nopeasti kuukaudessa lähes kymmenen kiloa. Nyt kuitenkin, verrattuna viimekertaan, kun painoin pelottavan lähellä naisten poliisivoimien kuntotestin käsipainoa, minulla ei ollut lainkaan lihaksia, tai peruskuntoa.
Kun yhden kadonneen viikon jälkeen katsoin syksyllä peiliin, ja tajusin ajattelevani:"Olenko minä syönyt tällä viikolla?". Nostin paitani ylös ja tuijotin riutunutta kehoani ja kylkiluitani, jotka eivät koskaan olleet ollut niin esillä, aloin itkeä.
En kestänyt, miten sairaalle näytin ja tajusin, etten enää ymmärtänyt miten olin voinut pitää sairasta laihtumista ihannoitavana.
Myönnän, että koen oloni paremmaksi, kun olen painon tällä puolella ja kilot pelottaa. Muutama lisäkilo ei, mutta läskiahdistus on todellinen. Muutamat housut kiristää, kun olen saanut painoani nostettua taas niin, että ainakin tuntuu tuulahduksen verran elävältä.
Nojaa. Huomaan ärsyyntyväni liiasta koristelluista lauseista. Tyydyn ja totean olevani ihan sinut, etten koskaan voisi ottaa live, the life you love, etc. seinätekstiä, ilman naamapalmua ja ironista virnettä, jonka jälkeen repisin kaikki muut, kuin e-kirjaimet pois. Miksi? - epärelevanttia, mutta niin voi tehdä.
Kieh, Kieh.
Unirytmini on pilalla ja palloilen siinä rajalla, että samoilla silmillä vai ei.
Hiisi on kaukana ja minä täällä. Tunnen oloni, enkä uskalla kurkistaa, kuinka ikävä minulla todella on, koska se olisi liikaa. Olen rakastunut häneen kahdesti ja nyt, kun mietin, niin hän on jopa päässyt Venlaflax sumuni tunnesekamelskani läpi.
- Update: Kida !!! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti