Olen jo useamman hetken miettinyt, haluaisinko poistaa koko sairaan blogini, sillä en enää koe asioita samalla tavalla, kuin joskus surullisimpina hetkinäni. Nykyään tähtään kovasti paranemiseen ja oman itseni hyväksymiseen, sekä itseni arvostamiseen. Laitoin blogini salaiseksi, enkä tiedä haluanko tehdä siitä enää julkista, sillä osa teksteistäni on varsin rankkoja ja mahdollisesti triggeröiviä.
Nyt kuitenkin tuntuu, että pääni räjähtää, jollen saa kirjoitettua.
Lapsena elin kuin koira, vailla huolta huomisesta, iloisesti joka suuntaan heiluen. Isäni alkoholiongelma sai minut kuitenkin varpailleen ja muistan useamman kerran, kuinka vein pikkusiskoni alakertaan katsomaan jotain kivaa elokuvaa, ettei heidän tarvitsisi kuunnella yläkerrassa tapahtuvaa sekasortoa. Tämä vaikutti minuun hyvinkin paljon.
Olen herkkä, tunteellinen, mutta määrätietoinen. Kun kotiolot muuttuivat niin epävakaaksi ja hämmennyin kerta toisensa jälkeen, miten oma isäni voi käyttäytyä noin vieraalla tavalla ja ristiriitaisesti hänen normaaliin toimintaansa verrattuna, menin hämilleni.
Loppujen lopuksi kotona olo alkoi tuntua todella stressaavaksi ja painostavaksi, en kokenut, että minulla olisi tilaa ajatella ja jouduin jatkuvasti olemaan varpaillani, odottaen pienellä pelolla, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.
Tämän vuoksi aloin harrastaa enemmän, ohjata ryhmiä ja tungin päiväni täyteen tekemistä, jotta kotona olo aikani olisi mahdollisimman vähää. Loppujen lopuksi yhdeksännen luokan jälkeen olin jo ajanut itseni aivan piippuun, kilpailemalla koulumenestyksestä ja urheilemisesta, mikä aiheutti silloin syömishäiriön.
9-luokan jälkeen halusin vain muuttaa pois kotoa ja lähteä opiskelemaan parturi-kampaajaksi, vanhempani olivat kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi ehdottomasti mennä kotikylämme lukioon. Olihan koulumenestykseni niin hyvä, sekä ajatus vanhimman lapsen lähdöstä pelotti heitä. Äidin kyyneleet saivat minut lopulta jäämään kotiin.
Ahdistus, rauhattomuus ja itseni vihaaminen jatkoi kasvamistaan ja aloin juoda alkoholia joka viikonloppu humalan hakuisesti, jotta pääsisin edes hetkeksi pois kaikesta stressistä ja ahdistuksesta. Tämä tietenkin aiheutti perustavanlaatuisen synkän oravanpyörän.
Masennuin myös lukion alussa ja koko lukio oli aika turhaa puurtamista, jossa kävin vain, koska minua käskettiin. En jaksanut panostaa ja koin siitä jatkuvaa harmistusta ja ylimääräistä tuskaa; olenhan ihminen, joka haluaa tehdä päättämänsä asiat täydellä panostuksella.
Alkoholi alkoi pilata ihmissuhteitani, mutta pystyin edes paikoin olla iloinen, mikä toi uskoa ja ymmärrystä ystävyyssuhteisiini. Sitten tapasinkin Pojan, josta olen puhunut aiemminkin blogissani. Poika toi elämääni kaipaamaani iloa ja rauhaa, sekä rakkautta. Olin hänen kanssaan onnellinen.
Tästä ei kuitenkaan kovin kauaa, kun aloin syödä mielialalääkkeitä. Ensin Escitalopraamia, mutta nopeasti tämä vaihdettiin Venlafaxiin, jota söin pari vuotta.
Kyllä mielialalääkkeet veivät ehkä pahimmat kuolema ajatukset, mutta ne veivät myös kaiken pienenkin ilon. Loppujen lopuksi olin niin tunteeton, että vertasin itseäni kouluampujiin.
Voitte vain kuvitella, että lääkityksen ja haitallisen alkoholinkäytön vuoksi kaikki ihmissuhteeni kariutuivat enemmin tai myöhemmin.
En pysty tunnistamaan itseäni silloin, tai vieläkään sen aikaisesta käytöksestä, mutta miten pystyisinkään. En kyennyt käsittelemään tunteitani, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut niitä. Olin jatkuvan ristiriidan ytimessä ja käytännössä ainut toimiva ratkaisu olisi ollut logiikka, mutta yhtä tunteelliselle ihmiselle, kuin itse olen, olisi sekin tie vain nuivettanut minut kokonaan.
Minulla oli ajatus, että rakastan toista, mutta kaikki muu oli vaan yhtä höttöä. Tämä ajoi loppujen lopuksi parisuhteeni tuomioon.
Viimekesänä menin, sitten vihdoin katkolle, en hakemaan henkistä apua, vaan selviämään refloista. Tasan vuosi ennen katkoa päätin -suututtua itselleni, kun huomasin kehitysvammaisten leirillä kitkuttavani kaljaa niin maan perkeleesti - että, juon tästä hetkestä alkaen vuoden jokaisena päivänä kaljaa, kerran se oli niin perkeleen hauskaa ja hienoa.
Veto toimi, viimeiset neljä kuukautta oloni oli kaytännössä kamala jatkuvasti. Kun sitten menin katkolle, ja yhtäkki oli kulunut kaksi kuukautta, ilman, että olin miettinytkään oluen juomista, hämmentelin ihmisten onnitteluita, siitä kuinka olin selvinnyt alkoholismistani. Tätini jopa syksyllä sanoi:" En olisi kyllä ikinä uskonut, että pystyt lopettamaan juomisen."
Minua ajatus hämmensi, koska olin jo kauan ennen katkoa päättänyt, että tämä loppuu. Tätini kommentti ehkä jopa hymyilytti. ("Siitäs näit.") Nyt koen asian ehkä niin, että alkoholismini olisi luultavasti loppunut joka tapauksessa, päästessäni haitallisesta ympäristöstä, mutta tämä on jo jossittelua.
Nyt olen uudessa parisuhteessa. Hiisi on auttanut minua aivan älyttömästi viimeisen vuoden aikana ja rakastan häntä. Nyt minulla on myös toinen ongelma, jonka tänään psykologilla käydessäni tajusin; Koen edelleen kamalaa syyllisyyttä siitä, miten asiat Pojan, eli eksäni kanssa menivät.
Olisimme luultavasti yhä yhdessä, jollen olisi aloittanut mielialalääkitystäni ja kunhan olisin tajunnut lopettaa myös ryyppäämisen. En myöskään ole kyennyt käsittelemään tunteitani, ja tajuan yhä rakastavani häntä. Tämä kaikki tuntuu niin epäreilulta. En todellakaan haluaisi satuttaa enää yhtään lisää ihmisiä, mutten osaa toimia.
Aion kyllä puhua Hiisin kanssa, mutta nyt kun olisi minun vuoro auttaa häntä, en todellakaan haluaisi jättää häntä. En myöskään voi tunteilleni Poikaa kohtaan mitään. Toisaalta sekin on mahdollista, että jos oikeasti yrittäisimme voisin huomata tunteeni vain menneen kaipuuksi, mutta tällä hetkellä minulla ei ole oikein mahdollisuutta tähän.
Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin ainakin minulla on tunteet. Lääkitys on vain hetken helpotus, eikä mikään pysyvä ratkaisu. Tässä olisi lääkäreille todellakin pohdittavaa.
Aina kerrotaan, (Ainakin meille lukion psykologian tunneilla) että puheterapia on ENSIMMÄINEN vaihtoehto, eikä kenellekään anneta vain lääkkeitä, ja lähetetä yksin kotiin kärsimään. Valitettavan usein totuus on kuitenkin päinvastoin. Pahimmassa tapauksessa henkilö, joka on kokenut esimerkiksi. autokolarista johtuvan trauman, tarvitsisi terapiaa selvitäkseen siitä. Lääkäri toteaa muuten täysin terveen ihmisen masentuneeksi ja antaa hänelle lääkkeet.
Tämä johtaa oikeasti sairastumiseen, mahdolliseen syrjäytymiseen ja työkyvyttömyyteen.
Sitten vielä mietitään, miksei porukkaa ole töissä, vaan yhä useampi jää sairaseläkkeelle.
Myös jatkuvat henkilöstö muutokset ja yksinkertaisesti resurssejen riittämättömyys vaikeuttavat hoitoon pääsemisestä, vaikka todellisuudessa, jos kaikki pääsisivät tarpeeksi nopeasti tarvitsemaansa hoitoon, saataisiin tämä rahareikä muutaman vuoden aikana korjattua.
Tämän saman voisin lisätä rakentamiseen ja nykyisten rakennusten huoneilma-ongelmiin ja esim. siihen fatkaan, kuinka kukaan ei halua myöntää homeen olemassa oloa ja silti yhä useampi sairastuu pysyvästi sen tuomiin haittoihin. Tästä voisin jatkaa myöhemmin..
Mutta, mutta. Tulipa hyvä mieli kirjoittaa jotain. Mitä teille kuuluu? Vieläkö siellä on lukijoita, joita tekstini kiinnostaa? - Kida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti