Syvä huokaisu, muistutan itseäni siitä ketä varten tätä blogia kirjoitan: itsäeni. Itseäni varten silloin kun menee huonosti ja ei ole paikkaa tai halua purkaa omia juttujaan kellekään. Muistutan itseäni myös siitä, että tämän blogin pitäminen ei todellakaan ole mikään suoritus minun ei täydy pitää tätä.
Olen ollut viimeaikoina jälleen vähän ryytyneempi. Mielessäni on käynyt purkaa ajatutksia tänne, mutta se kaikki on todella jäänyt sinne ajatuksen tasolle ja lipunut nopeasti kauas pois mielestäni. Se ei oikeastaan ole kovin hyvä juttu, olisi pitänyt vain tarttua läppäriin avata tämä blogi ja antaa ajatuksen purkautua tekstinä pihalle. Olisin saanut puhdistettua mieltäni enkä vain rypenyt ahdistuksen ja itsesyyttelyjen valtameressäni. ((Pakko välihuomioida tähän, että oikein vituttaa kun en osaa/muista enää kaikkia välimerkki-sääntöjä ja oikeinkirjoitusoppeja. HOHHOIJAA! Joten anteeksi siitä, jos siellä on joitakin kielikotkia.)
Alkoholismi:
Joulun ajan olen viettänyt porukoideni luona. Olen yllättävän hyvin viihtynyt. Kotona kyllä tunnen kuinka pieni paha alkoholismi keiju yrittää saada minua mukaan tanssimaan pullojen kilinäänsä, ja minä ihan pikkuisen tottelen. En kuitenkaan edes joka ilta, joten olen tyytyväinen. En ole kertaakaan täällä ollessani ostanut alkoholia ja päätös ottaa muutama on loppujen lopuksi ollut hyvin tiedostettua, olen vain antanut itseni vähän mennä. Nyt ei kuitenkaan puhuta edes sellaisesta, että joka ilta täällä olisin yön pimeinä hetkinä päissäni pomppinut eteenpäin.
Loppujen lopuksi syksynikin meni ihan ok juomisten osalta. Join välillä, mutten humalanhakuisesti. Vähän kieltämättä tuntuu sille, että jokainen ryyppy on liikaa ja kehoni ansaitsisi pidemmän tauon juomisesta, sillä olen sen aika koville tässä vuosien aikana pistänyt. Oloni on kuitenkin luultavasti ihan toiveikas, vaikka vähän viini-päissäni tässä tätä kirjoitankin.
Syömishäiriö:
Syömishäiriön kanssa minulla on mennyt jo pitkään oikeasti tosi hyvin. Syön ja kunnolla syönkin, mutta terveellistä ruokaa. Sen takia joulu on ollut aika haastava; mm. tänään olen syönyt jo ties miten paljon pipareita ja pakko kyllä sanoa, että tuntuu sille kuinka se taikina vain kertyy mahaani rasvakerroksen tavoin ja ahdistaa. Ehkä juuri sen takia olenkin hörppinyt taas vähän viintä, ettei ahdistaisi niin paljon enkä lähtisi mitään tyhmäilemään vessanpöntön kanssa. Oksentaminen ei kuitenkaan enää ole vaihtoehto ja syvällä sisimmässäni tiedän, että tämä ei ole maailman loppu vaan ihan tavallista elämää. Minulla on oikeus syödä, eikä minun kannata alkaa kompensoida tätä yhtään missään. Fakta on kuitenkin se, että siinä kohti kun palaan takaisin arkirutiineihini ja treenin pariin niin nämä piparit on vain boosti energiaani ja parempaan jaksamiseen. <3
Koko filosofiani syömisen kanssa on ylipäätään muuttunut hyvin anteeksiantavaksi ja sallivaksi. Enpä usko, että ainakaan itselläni olisi mitään muuta mahdollisuutta edes parantua koko sairaudesta muuten. (sillä jokainen suupala olisi liikaa.)
Kieltämättä on huomattavasti helpompi "antaa" itsensä syödä silloin kun treenaa. Nyt näin porukoilla ollessani, kun en ole päässyt salille, enkä joka päivä ole tehnyt mitään kehonpainotreenejä. (<-- mikä on hyvä asia, sillä otan palautumisen tärkeyden tosissani.) on vaikeampi olo. En muutenkaan pääse syömään "makrollisesti" (en laske mitään, mutta kieltämättä tiedän suunnilleen.) oikein. Edelleen tämä on kuitenkin ok. Tämä on sitä elämää.
Itseäni auttaa huomattavasti se, että olen pyrkinyt alentamaan omat odotukseni lähelle nollaa. En sillä tavalla, etten enää yrittäisi mitään, vaan sillä tavalla, että kun lähden esimerkiksi salille niin teen oman parhaani. Jos sillä kertaa ei lähde niin ei lähde. Jos ei meinaakaan jaksaa tai ei huvitakaan se on ihan täydellisen ok, ja edelleen saan syödä samat määrät ja vähän jotain makeaakin jos mieli tekee. Olen jotenkin niin onnellinen, että olen tiedostanut nyt todella mitä tämä sairaus tekee, miten se yrittää myrkyttää kaiken. Miten oma rankaiseva ääni yrittää hajottaa kaiken, ja miten mikään ei ikinä tulisi ikinä olemaan riittävää.
Totta vitussa haluan edelleen "unelmieni vartalon", mutta se vartalo on urheilullinen, toimiva ja terve.
Vuosi sitten syksyllä olin huumeiden takia niin huonossa kunnossa, että hyvä jos pystyit edes kävelemään. Entiset ana-painorajat paukkui mennen tullen, ja ei kyllä naurattanut yhtään, kun erään viikon jälkeen katsoin peiliin, ja tajusin, että:" olenkohan syönyt tällä viikolla mitään." Riisuin vaatteeni pois ja katsoin itseäni peilistä. Aloin itkemään;" tältäkö olen halunnut näyttää. " Näytin niin sairaalle kylkiluuni paistoi ja kaikki roikkui, tissini olivat vain muisto. Se oli surkein näky mitä olen koskaan nähnyt - itkin.
Nyt olen varmaan 11 kiloa painavampi ja onnellisempi kuin koskaan. En käytä. Se on pääasia.
Kirjoitan varmasti näistä asioista lisää, ja toivon teille rohkeutta uskoa omiin juttuihinne, tervettä elämää ja ihanaa uutta vuotta! Uskon, että jokainen teistä tulee vielä löytämään sen upeuden omasta itsestänne, minkä takia haluatte pysyä elossa ja katsoa tätä maailmaan kauniiden silmienne kautta. Hyvää uutta vuotta 2020! <3 Kida
(tein blogistani taas julkisen, mutta toivon, että jokainen lukee tätä omalla vastuullanne ja saatte tästä vertaistukea kuinka mistä tahansa paskasta vois päästä yli ja saavuttaa sen onnellisen elämän. En haluaisi toimia kenenkään "thinspona" tai minään muunakaan, vaan nimen omaan auttaa ihmisiä omalla tarinallani!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti