Teekutsut

En halua asua kotona! En halua olla tässä maailmassa! EN halua elää, olla, pystyä, tahtoa, toimia! EN halua nukkua, koska unen jälkeen päivä kohtaa minut kirkkaana, kutsuvana - haluaa minut elämään. Yö kietoo pimeyteensä, antaa olla turvassa. Ei ketään muita. Ja silti kuolet joka hetki uudelleen.

En ole kirjoittanut hetkeen. Ei huvittanut. En saanut tekstiä aikaan.

Vappu tuli. Hauskaa oli ja ryypättiin, mutta  En halua olla selvinpäin - edes nyt. Tämä on täyttä paskaa. Kaverini ovat kuitenkin normaaleita nuoria ft. normaalit huolensa, joten heitä ei pahemmin kiinnosta jatkuva känniputki ja vanhemmille valehtelu. Joten täällä minä olen; yksin huoneessani, naama sotkettuna huulipuna ja käsi terää kaivaten. En viiltele - en tee sitä, EN! Tai en tiedä. Vittu. En jaksa viillellä. En jaksa varoa, ettei lakanani sotkeutuisi vereen, tai varoa, ettei kukaan huomaisi jälkiä.

Minä vajoan, lihon. Olen lihava ällöttävä. Vitun oksettava. Minä en ole mitään. Olen säälittävä haiseva ihmisruho, joka ei halua edes suihkuun. Suihkut iljettävät minua. Joudun katselemaan omaa höllyvää ruhoa, koskemaan siihen. Tuntemaan sen vastenmielisen pehmeyden.

En jaksa olla läski, enkä jaksa olla mitään muutakaan. Miksen saa vain lentää pois? (miksen halua lähteä?)