Kuuhun ja takaisin

Olen paikalla, mutta niin kaukana. Olen lasiseinän takana, tyhjiössä, jossa ääni ei etene, minne luhistun. Jostain tulee paine, joka rutistaa minut maata vasten. Yrittää työntää läpi. En pysty hengittämään.
Haukon happea ja yritän huuta apua, mutta ääntäkään ei pääse suustani.

 Katselen itseäni peilistä, inhoten. Oksettava, säälittävä, laiska surkimus. Miksi kukaan, joka ei edes yritä, onnistuisi? Ahdistaa. Ahdistaa lisää, kun ajattelee ahdistusta, mikä johtaa ikuiseen oravanpyörään, josta ei pääse pois. En tiedä edes haluaisinko.

Olen kuin kuu, ison planeetan kiertorataan sidottuna. Minulla ei ole omaa tahtoa, en pääse irti, vaikka yrittäisin. En saa edes valita omaa suuntaani, joten alistn vain kohtalooni. Välillä ympärilläni sinkoavat toiset kappaleet saattavat osua minuun. Lujaa, jättäen jäljen. Tämä ei kuitenkaan irrotta planeettani otetta minuun. Joskus, jokin tarpeeksi suuri voima saattaisi repäistä minut irti turvallisesta emästäni ja antaa minulle täysin uuden kiertoradan, tai tämä voima saattaa tuhota minut täysin.

Joten miksi ottaa riskiä? Eikö voimaa tulisi vain pelätä? Piiloutua. Tehdä parhaasi, ette mikään sinua voisi satuttaa. Hautautua niin syvälle, ettei sinua löytäisi paraskaan etsijä.

Haluaisin vain lamaantua tämän maailman menosta. Hautautua omaan haavemaailmaani, turvalliseen usvapeittoon, joka lämmittäisi ja piilottaisi minut. Haluaisin olla laiha ja kevyt keijukainen. Mutta olen niin yksin.
 Turvaudun ruokaan. Tungen sitä suuhuni, kuin viiimeistä päivää. Nautin siitä ja samalla tukehdun. En pysty itkemään. Ruoka on rankaisu. Minä olen epäonnistunut. Minua TÄYTYY rankaista. Ei näin säälittävä ihmisolento ansaitse kauneutta, eikä laihuutta. Tyydyn rakastamaan vihollistani ruokaa. Ainoastaan kadehtimaan laihoja, urheilullisia ja terveitä kauniita ihmisiä.

Kaikki on niin paskaa. En saa otetta elämästäni. Yritän pyydystää sitä, mutta juuri kun olen saamassa kiinni, se karkaa taas. Heittelehdin ympäriinsä, ollen täysin muiden voimien vaikutuksessa. Välillä yritän taistella, mutta sitten taas luovutan ja valun pohjalle, hautaudun mutaan ja toivon kuolemaani. En saa mistään kiinni. En ole paikalla, vaikka yritän. Koitan kerätä voimani hitusia ja tehdä jotain merkittävää, mutta säikäähdän omia voimiani, romahdan ja piiloudun. Pelkään itseäni, pelkään ehkä jopa maailmaa. Muita ihmisiä, arvostelua. En halua kohdata todellisuutta ja silti elän siinä joka päivä. Koitan huijata itseäni - kaikessa ja mitä se minulle jättää. Lihovan ruhon, joka mieli haisee, kuin rutto. Sairas yököttävä paska, joka ahdistuu omien ystäviensäkin kanssa. Ei ikinä kerro, jos kertoo seuraavaksi kieltää. Eihän minulla ole edes mitään kerrottavaa. Itsesäälissä ja laiskuudessaan uiminen ei tee kenestäkään hyödyllistä, "jännää" sairasta ihmistä, joka pitäisi laittaa osastolle. Joten mitä minä edes kertoisin.

Haluan pois. Pois! POIS! Toiseen kehoon ja toiseen mieleen. Toiseen aikaan, jonkun viereen. Vittu.