Mä silmät tahtoisin vain ummistaa

Näyttämö on valtava. Katsomo on vielä valtavampi, mutta lähes tyhjä: muutama epäilevä äiti ja heidän innosta puhkuvat lapsensa täyttävät sitä. Ohjaajamme aavistuksen verran humallassa hytkyvät ystävät katsomon keskellä. 
Lavan takana on jännittynyt tunnelma, en kuitenkaan ole paikalla. Leijun muissa maailmoissa ja pohdin näytöksen jälkeistä elämääni. Näytös ei juuri kiinnosta minua. Välillä yritän päästä roolini sisälle, tsempata kohta alkavaa näytöstä varten, mutten en onnistu. Yritän saada yhteyttä muihin näyttelijöihin - suurin osa on humalassa.Ketään ei kiinnosta - ei oikeastaan minuakaan. 
Näytös alkaa, mutta ei harjoitellulla tavalla. Kukaan ei ole oikeassa paikassa, näyttelijät unohtavat vuorosanansa, jopa kiroilevat. Ohjaajamme retkottaa näyttämön nurkalla viinapullo kädessä - hänen rinnuksillaan näyttää olevan oksennusta. 
Yritän huutaa näyttelijöille, että heidän pitää tsempata: he  eivät voi kiroilla lavalla, katsomossahan on lapsiakin katsomassa. En saa sanaakaan suustani. Yritän, mutta kurkustani kuuluu vain säälittävää korinaa. En saa sanottua edes vuorosanojaní, yritän, mutta minua alkaa itkettää - ketään ei  kiinnosta. Yksi näyttelijöistä puhuu puolestani vuorosanani, kiroilee hirveästi ja on jäätävässä humalassa.
Katsomossa olevat lapset ovat ymmällään: he yrittävät nykiä vanhempiensa hihoja, jotta nämä voisivat selittää mitä näyttämöllä tapahtuu. Vanhemmat ovat järkyttyneitä: osa poistuu, osa tuijottaa silmät selällään ja suu ammollaan. Ohjaajamme kaverit nauravat räkäisesti, he eivät ole nähneet koskaan mitään hauskempaa. 
Istua retkotan keskellä näyttämöä, en ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu. Joku näyttelijöistä nykäisee hihaani, luultavasti vahingossa, kun katson ympärilleni en näe ketään, vaikka kaikki kuitenkin ovat siellä - minä en. Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Tajuan näytelmän surkuhupaisuuden  ja alan nauraa vedet silmissä, sitten livun pimeyteen.

Olen vieraalla rannalla - on lämmin, kaunis kesäpäivä. Rannalla kanssani on paras ystäväni ja hänen poikaystävänsä. Rannalle on kasattu valtava hiekkakasa - hiekka ei ole pehmeää, se on karheaa, tavallista suomalaista ikävän tuntuista hiekkaa.
Ystäväni heittää hellemekkonsa pois päältään, hänellä on päällänsä vain bikinit. Hän on niin kaunis, laiha. Hänellä on hauskaa. Hän juoksee veden äärelle, koskettaa sitä ja kiljuu: vesi on aavistuksen verran viileää, mutta aivan täydellisen lämpöistä itsensä vilvoittamiseen, tässä täydellisen kuumassa kesäsäässä.
Ystäväni poikaystävä heittää paitansa pois - paljastaa treenatun kroppansa ja istahtaa rannalla olevalle kannolle tupakalle. Hänkin nauraa - nauttii kesäsäästä ja katselee tyttöystäväänsä.

Minä ujostelen reunalla. Otan varovasti kesämekkoni pois. Olen pelkissä bikineissä. Katsahdan alaspäin ja näen hyllyvän vatsani, paksut toisiaan hankaavat reiteni. Yhtäkkiä minua alkaa oksettaa älyttömästi. Kiipeän kiirellä hiekkakasan päälle ja hautaan vatsani hiekan alle. Minua pelottaa, että jompi kunpi huomasi ällöttävät vatsamakkarani, näki selluliitin peittämän takapuolen - ylipäätänsä huomasi minut. Haluaisin kadota hiekan alle. 
Ystäväni huutaa minua uimaan hänen kanssaan. Kertoo veden olevan ihanan lämmintä. Hän nauraa ja on niin vilpittömän onnellinen.
 Minua itkettää. Haluaisin kadota, juosta metsään, enkä palata koskaan, tai hautautua soraisen hiekan alle ja tukehtua siihen. Kyynel virtaa poskelleni, pyyhkäisen sen pois ja naurahdan. Sanon tulevani kohta uimaan, vaikka tiedän etten mene. Istun ja katson taivaalla lentävään lintuun. Se on niin kaunis ja vapaa, lentää tuulen mukana - hetken minäkin luulen osaavani lentää. 

Viime yönä näin unia. Tavallaan ne pelottivat, toisaalta kiehtoivat. Yhdessäkin unessa menin ystäväni kanssa syömään - ruoka ei edes ollut erityisen hyvää, mutta söin sitä silti, kuin se olisi viimeinen ruokani tässä elämssä. Herätessäni hymyilin ja olin niin täynnä onnellisuutta siitä, ettei se ollut totta.

Tänään en mennyt kouluun. Ei minulla olisi ollut kuin kolme kunnollista tuntia ja kaksi tuntia liikuntaa. Väsytti niin paljon aamulla, etten halunnut lähteä edes sinne urheilemaan. (suluissa: säälittävä laiska läski)
Minulla oli tälle päivälle urheilu suunnitelma: 1h sali ja 1h juoksua illalla vielä omat tanssitreenit. Toteutus: tanssitreeneihin menen, muuten vain lihon sängylläni.
 Ruokailun puolesta piti paastota. Toteutus: siivu pizzaa ja kahdeksan minisuklaamunaa, 2 ja puoli lämmintä voi leipää ja lasi itse tehtyä pirtelöä.
Huomenna menen ystävieni kanssa syömään. Ollaan sovittu siitä jo monia viikkoja sitten, silti pelottaa ihan sairaasti. Välillä keksin kaikenlaisia syitä, joiden avulla minun ei taritsisi mennä, välillä olen valmiina ottamaan makuupussini ja alkamaan jonottaa ravintolan edessä jo valmiiksi.
Mikä minussa on vikana? En tiedä.
Ps. Aloin jälleen katsomaan Skinsiä. Pelkkää rakkautta <3