Me ollaan sankareita kaikki

Olin niin iloinen - onnellinen lapsi pari päivää. Kävin kavereideni kanssa syömässä. Kävin urheilemassa (en pakkourheilu-tyylillä, vaan täysin onnellisesti terveiden ihmisten tavalla). Söin hyvällä omatunnolla. (Sisällyttäen mukaansa, sipsejä, karkkia, suklaata jne.) Olin jopa bileissä, jossa alkoholia - ja sen tuomia kaloreita - upposi hyvällä tahdilla. Ei tämä mitään laihduttavaa elämää ollut, mutta olipa ainakin hauskaa - hetken. Sitten se iski. Se romahduksen alkuaalto. En halunnut liikkua - ahdisti niin vitusti koko ajatus. Olo tuntui niin voimattomalle, mikä johti siihen, että koko eilisen päivän makasin sohvalla käsi sipsipussissa ja mätin menemään. Taputuksia? Anyone?
Tänään hoidin kaverin koiraa. Nukuin aika myöhään - ei huvittanut nousta. Join kahvia... söin. Katsoin teeveetä.

Sitten äitini sai minut houkuteltua ns. maraton jumppaan, johon kuului erilaisia osioita. Mm. lihaskuntoa, tanssia, venyttelyä jne. Tarkoitukseni oli olla kolmessa - kaikkein urheilullisemmissa ja vauhdikkaimmissa mukana. Sitten kipu akillesjänteessä; kaikesta hetkuttelusta ja keikuttelusta, mitä zumbaamisen liikkeissä tuli. Hetken päästä toinen polvi alkaa näyttämään kivun merkkejä. Yritän tanssia loppuun asti täysiä - mutta SATTUU! Tai en tiedä sattuiko. Ehkä kuvittelin kaiken. Joka tapauksessa, seuraavaksi olisi alkanut 40min lihaskunto-osio... mutta minä sankari itkua melkein vääntäen totean, ettei tule yhtään mitään kunnon askelluksesta. Äitini toteaa, että eiköhän lähdetä kotia ja laitetaan jalat kylmään.

En pysty puhumaan kunnolla äidilleni autossa, koska pelkään alkavani itkemään. Äitini poistuu autosta ja minä jään istumaan sinne. Yritän pidellä itkuani ja ajatuksieni häiristemiseksi alan selaamaan puhelintani. Kävelen melkein koko illan jäätävässä koomassa, välillä tekisi mieli viiltää ranteet auki tai ottaa yliannostus, mutta enhän minä sellaisia tee - olen heikko. Tuntuu vain niin helvetin pahalle! Olen luovuttaja! Vihdoin oli mahdollisuuteni polttaa kaloreita ja minä keksin, jonkun vitun kivun jalkaani, jonka vuoksi en yhtäkkiä pysty liikkumaan. Yhyy itkettää, voi miedän pikkuista pullukkaa. Koko päivä meni taas ihan päin vittua ja minä syön tortilloja. En uskalla, enkä halua mennä vaa´alle, koska tiedän, että sieltä ei paljastu mitään lohduttavaa. Olen porsas, joka ei pysty syömään edes normaalien ihmisen tavalla terveellistä ruokaa, terveellisissä suhteissa. Minä makaan sängyssä ja syön, syön, syön, SYÖN! HYISAATANA!

En ole kirjoittanut hetkeen, vaikka ajatuksia on ollut. Välillä käsittelen ajatuksiani, kuin kirjoittaisin niitä tänne, mutta niitä ajatuksia on niin paljon - liikaa, kaikkea! - joten en saa niitä kirjoitettua ylös (suluissa: olen niin laiska, etten jaksa avata konetta ja jakaa puhelimella siihen nettiä.) Tällä hetkellä pääni suurin ajatus koostuu vain kaameasta vitutuksesta, enkä sen takia saa edes kunnollista sielukasta tekstiä aikaan, mutta vittu porsas perkele, on kieltämättä aika laadukas lause, jonka toistaminen mielestäni kertoo ihmisestä melko paljon (mm. sen että, hyi vittu, olet läski, kuole mitävittuapaskaaljaofjiofj)

En tiedä mitä aion tehdä seuraavaksi - kesä tulee, enkä mahdu edellisen vuoden vaatteisiini. Oon vitun sankari ja tiedän sen, joten laitanpa supersankariviittani päälle ja menen hyppäämään katolta. Kiitos.

Ps. Pahoitteluni itsesäälisestä postauksesta, mutta toisaalta omapa on blogini.