Lomalainen

Tänään oli jälleen psykologi. Kerroin hänelle suunnitelmistani ottaa sairaslomaa, koska koulunkäynnistä ei tällä hetkellä tule yhtään mitään. Kuin sattumankaupalla oli joku peruuttanut lääkärinaikansa ja sain samantien sairaslomalappuni huhtikuun puoleen väliin, sekä ketipinoreita nukkumiseen.

En oikein itsekään tiedä missä mennään. Välillä hajottaa niin äärettömästi, ettei mitään ideaa. Välillä kaikki on ihan okei. Huomenna vietetään kaverien kanssa alkoholitonta iltaa -äitini käskystä- juhlistaen pian tulevaa syntymäpäivääni. Sekin ahdistaa ja innostaa. En tiedä. Ahdistaa, kun pitää vielä siivota ja hoitaa niin paljon asioita.

Äsken olin aivan tosissani lähdössä ostamaan suklaata ja muuta mättöä, kun yhtäkkiä tajusin, etten se ole minä joka niitä haluaa. Ällöttää vain koko oma keho. Vihaan sitä, etten kehtaa käyttää vaatteita joita haluaisin, koska tunnen oloni niin lihavaksi. Tiedän, ettei ketään muuta kiinnosta mille näytän ja löytyykö minulta vatsamakkaroita, mutta itse en vain siedä sitä. Miksen vaan osaa hyväksyä itseäni ja päästää irti? Koko ajan tuntuu, kuin olisin valmiina juoksemaan pakoon minä hetkenä hyvänsä. Käräytän itseni hiipimässä ympäri taloa pää kumarassa. Yritän ryhdistäytyä.
 Otan osumaa mitä pienemmistä kommenteista, jotka eivät välttämättä ole edes tarkoitettu minulle. Pää syyttää minua kaikesta. Vie oikeuteni elää ja olla. Kun äiti alkaa huutaa siskolleni, pakenen omaan huoneeseeni peiton alle. Minun syy, minun syy. Senkin paska, laiska, lihava ihminen - sylkee pääni.

Break The Spell

”Kida.. Mä en enää ymmärrä tota sun sairautta. Ensin sä jaksat viikon bailata ja riekkua ilman mitään ongelmia, ja heti kun arki alkaa sä käperryt sängylle itkemään. 

Et sitä ajotuntiaskaan jaksanut peruuttaa. Tajuatko ei meillä ole varaa käyttää ylettömästi rahaa sun peruuttamattomiin ajotunteihin ja hammaslääkäriaikoihin.”

…

Niin. En selvinnyt kouluun. En edes ajotunnille, jonne ihan oikeasti halusin. Mä en vaan pystynyt. 

Asiat kasaantuu älytöntä vauhtia ja niiden kiinni ottaminen käy vaan entistä mahdottomammaksi. Enkä mä ees halua tehdä muuta kuin paeta tätä maailmaa.

Ahmiminen on lähtenyt saman tien aivan käsistä vanhempien palattua. Ahdistus on käynyt järjettömäksi. Mä en halua liikkua. Mua itkettää, mutta samalla tiedän etten kykene itkemään. 

Annan itselleni luvan ahmia. En mä enää ajatellut kauaa täällä olla. Mun synttärit on viikon päästä. Miten hyvä syy kadota kuvioista… enkä mä ees toisaalta haluaisi lähteä. Mä en vaan tiiä miten päin enää eläisin täällä. En kykene jatkamaan enää tätä iänikuista arkea. Osastoakin olen miettinyt, mutta toisaalta – niin..

Kouluun mä en vaan kerta kaikkiaan kykene. En halua mennä sinne itkemään ja romahtamaan. Edellisestäkään jaksosta en saanut muuta kuin kuviksen ja wanhojen kurssin, joten mitä järkeä siellä on nyt tällä hetkellä käydä.

Mun vanhemmat ei vaan käsitä, että jos kerran en pysty mennä kouluun, niin miten pystyn tehdä mitään muutakaan. Siinähän se ahdistava ongelma tuleekin. Jos en pysty selviytymään mistään arjen asioista, miten ihmeessä kykenen perjantaina lähtemään alkoa ottamaan. En mä tiiä miten mä tän niille selittäisin, kun en osaa selittää itsellenikään. Ei porukat ymmärrä sitäkään, että jos en aamulla kykene elämään, niin miten illalla pystyn. Jotenkin tuntuu, että ei mulla edes ole lupaa olla iloinen ja pirteä kotona, kerran en pysty sinne kouluunkaan mennä. 

Oon vaan niin yksin. Kavereillekaan en pysty oikein enää kertomaan, koska ne on terveitä ja ihania ihmisiä, eikä niiden ymmärrys vaan riitä, kuin tiettyyn pisteeseen asti. Enkä mäkään halua olla niille jatkuvasti valittava turhake. Parempi vaan istua turpa kiinni tuijotellen seinää.

 ...

Mitä mä voin tehdä? Mitä mä porukoille kertoisin? Pystyykö niille edes mitään selittämään?

Loppua odotellessa

Edellisestä tekstistä on jo aikaa. Koneeni vietti viikon kaverilla, kun unohtui sinne.

Hiihtoloma oli ja meni. Perheeni oli Levillä, minä kotona koiravahtina. Hiihtolomasta viitenä päivänä join. Kahtena päivänä pidin helvetin isot kotibileet. Kahtena toisena pienet illanistujaiset. Kaikesta huolimatta hoidin koirat ja siivosin talon. Viikon lopussa palauttaessani pulloja sain panteista 57e... joten ilmeisesti muutama tölkki mennyt.

Vanhemmat huusivat. Ehkä suurin mokani oli, kun en ollut piilotanut kaikkia viinoja, vaan joku oli varastanut useamman litran vanhempieni alkoholeja. Jokatapauksessa tuskin saan syntymäpäivälahjaa, tai vanhempieni arvostusta.

Olen tosiaan alkanut hengaamaan uusien "vähemmän arvostettujen" ihmisten kanssa. Mua ärsyttää kun kaikki on niin ennakkoluuloisia paskoja. Mä olen ihan tasan sen ihmisen kaverin kenen haluan olla. Tulee musta sitten säälittävä ernu tai ei. 

Itsemurhaa en ole miettinyt koskaan näin paljon. Kaverit ovat älyttömän huolissaan. En uskalla kertoa niille enää mitään, kun ei ne anna mun elää rauhassa. En tiiä. Kaikki haluaa että alkaisin tsempata ja vihdoin ottaa kiinni elämästä, mutta olen vaan aivan rikki ja sekaisin.

Samantien kun porukat saapuivat perjantai-iltana on mukaan astunut yletön ahdistus ja ahmiminen. En ahminut juuri lainkaan koko hiihtoloman aikana. (vaikka turrutinkin nälkääni alkoholiin ja sen kaloreihin.) Nyt kuitenkin huomaan jatkuvasti ajattelevani ruokaa ja miettiväni mihin kalorimössöön seuraavaksi turvautuisin. En mä oikeen tiiä mitä mun pitäis ajatella tästä. Ruoka on ollut aina mulle vähän niinkun pakokeino, joten ehkä tää perhe-elämä ei vaan oikeen nyt istu mulle. (<- kamalaa sanoa noin.) Sekin ahdistaa älyttömästi, etten saa käydä tupakalla silloin kun haluan. Koko ajan vaan pitää hävetä ja peitellä sitä mitä on.