Edellisestä tekstistä on jo aikaa. Koneeni vietti viikon kaverilla, kun unohtui sinne.
Hiihtoloma oli ja meni. Perheeni oli Levillä, minä kotona koiravahtina. Hiihtolomasta viitenä päivänä join. Kahtena päivänä pidin helvetin isot kotibileet. Kahtena toisena pienet illanistujaiset. Kaikesta huolimatta hoidin koirat ja siivosin talon. Viikon lopussa palauttaessani pulloja sain panteista 57e... joten ilmeisesti muutama tölkki mennyt.
Vanhemmat huusivat. Ehkä suurin mokani oli, kun en ollut piilotanut kaikkia viinoja, vaan joku oli varastanut useamman litran vanhempieni alkoholeja. Jokatapauksessa tuskin saan syntymäpäivälahjaa, tai vanhempieni arvostusta.
Olen tosiaan alkanut hengaamaan uusien "vähemmän arvostettujen" ihmisten kanssa. Mua ärsyttää kun kaikki on niin ennakkoluuloisia paskoja. Mä olen ihan tasan sen ihmisen kaverin kenen haluan olla. Tulee musta sitten säälittävä ernu tai ei.
Itsemurhaa en ole miettinyt koskaan näin paljon. Kaverit ovat älyttömän huolissaan. En uskalla kertoa niille enää mitään, kun ei ne anna mun elää rauhassa. En tiiä. Kaikki haluaa että alkaisin tsempata ja vihdoin ottaa kiinni elämästä, mutta olen vaan aivan rikki ja sekaisin.
Samantien kun porukat saapuivat perjantai-iltana on mukaan astunut yletön ahdistus ja ahmiminen. En ahminut juuri lainkaan koko hiihtoloman aikana. (vaikka turrutinkin nälkääni alkoholiin ja sen kaloreihin.) Nyt kuitenkin huomaan jatkuvasti ajattelevani ruokaa ja miettiväni mihin kalorimössöön seuraavaksi turvautuisin. En mä oikeen tiiä mitä mun pitäis ajatella tästä. Ruoka on ollut aina mulle vähän niinkun pakokeino, joten ehkä tää perhe-elämä ei vaan oikeen nyt istu mulle. (<- kamalaa sanoa noin.) Sekin ahdistaa älyttömästi, etten saa käydä tupakalla silloin kun haluan. Koko ajan vaan pitää hävetä ja peitellä sitä mitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti