”Kida.. Mä en enää ymmärrä tota sun sairautta. Ensin sä
jaksat viikon bailata ja riekkua ilman mitään ongelmia, ja heti kun arki alkaa sä
käperryt sängylle itkemään.
Et sitä ajotuntiaskaan jaksanut peruuttaa. Tajuatko
ei meillä ole varaa käyttää ylettömästi rahaa sun peruuttamattomiin
ajotunteihin ja hammaslääkäriaikoihin.”
…
Niin. En selvinnyt kouluun. En edes ajotunnille, jonne ihan
oikeasti halusin. Mä en vaan pystynyt.
Asiat kasaantuu älytöntä vauhtia ja
niiden kiinni ottaminen käy vaan entistä mahdottomammaksi. Enkä mä ees halua
tehdä muuta kuin paeta tätä maailmaa.
Ahmiminen on lähtenyt saman tien aivan käsistä vanhempien
palattua. Ahdistus on käynyt järjettömäksi. Mä en halua liikkua. Mua itkettää,
mutta samalla tiedän etten kykene itkemään.
Annan itselleni luvan ahmia. En mä
enää ajatellut kauaa täällä olla. Mun synttärit on viikon päästä. Miten hyvä
syy kadota kuvioista… enkä mä ees toisaalta haluaisi lähteä. Mä en vaan tiiä
miten päin enää eläisin täällä. En kykene jatkamaan enää tätä iänikuista arkea.
Osastoakin olen miettinyt, mutta toisaalta – niin..
Kouluun mä en vaan kerta kaikkiaan kykene. En halua mennä
sinne itkemään ja romahtamaan. Edellisestäkään jaksosta en saanut muuta kuin
kuviksen ja wanhojen kurssin, joten mitä järkeä siellä on nyt tällä hetkellä
käydä.
Mun vanhemmat ei vaan käsitä, että jos kerran en pysty mennä
kouluun, niin miten pystyn tehdä mitään muutakaan. Siinähän se ahdistava
ongelma tuleekin. Jos en pysty selviytymään mistään arjen asioista, miten
ihmeessä kykenen perjantaina lähtemään alkoa ottamaan. En mä tiiä miten mä tän
niille selittäisin, kun en osaa selittää itsellenikään. Ei porukat ymmärrä
sitäkään, että jos en aamulla kykene elämään, niin miten illalla pystyn.
Jotenkin tuntuu, että ei mulla edes ole lupaa olla iloinen ja pirteä kotona,
kerran en pysty sinne kouluunkaan mennä.
Oon vaan niin yksin. Kavereillekaan en pysty oikein enää kertomaan, koska ne on terveitä ja ihania ihmisiä, eikä niiden ymmärrys vaan riitä, kuin tiettyyn pisteeseen asti. Enkä mäkään halua olla niille jatkuvasti valittava turhake. Parempi vaan istua turpa kiinni tuijotellen seinää.
...
Mitä mä voin tehdä? Mitä mä porukoille kertoisin? Pystyykö niille edes mitään selittämään?
Koulusta ja muista velvollisuuksista tulee helposti sellanen paine, joka tuntuu sit sellasena ahdistuksena ja pystymättömyytenä. Kun taas ryyppääminen ja muu rellestäminen saa nimenomaan ajatukset muualle ja niissä ei oo samanlaista velvollisuudentunnon tuomaa painetta. Se ei oo siitä kiinni, että sä tekisit vaan niitä juttuja, joka sua huvittaa, vaan sun pää ei yksinkertasesti kestä velvollisuuksien tuomaa ja sosiaalista painetta.
VastaaPoistaNäin mä sen näkisin. Sä et ole laiska tai heikkotahtoinen, nää tunteet ei riipu susta. Kun sullakaan keho ei myös ole ihan optimaalisen terve, niin se vaikuttaa myös päähän ja toisinpäin. Sellanen kehon epätasapaino (esim ravinteidenpuute tai hormoniepätasapaino), jonka sh tai muu aiheuttaa, tekee just tollasia jaksamattomuusoireita, joita on vaikee selittää. Mulla on myös tota samaa ollut kauvan, et esim koulu ei onnistu millään, mut paremmin oon pystyny lähtee jonnekin jossa tiedän et tulee olemaan hauskaa ja turvallista. Ja aamulla on vaikee herää mut iltaa kohti "käynnistyy".
Sori tällanen pitkä ja sekava selitys mut.. kuha haluun tsempata <3
Kiitos paljon ihanasta kommentista. Ihanaa, että joku siellä ymmärtää yhtään mitä käyn läpi. <3
Poista