ASEnne

Niin paljon sanoja, jotka ovat vain jääneet varjoiksi mieleeni. Käsi ei ole yltänyt koneen näppäimille asti, eikä voimat netin kanssa tappelemiseen. Ajatus kirjoittamisesta kummittelee mielessäni, mutta ei koskaan päädy toteuttamiseen asti. Olen kaivannut tätä. Vihdoin pääsin tänne asti. Pieniä iloja.

Niin paljon asioita on tapahtunut viimeisimmän kirjoituksen jälkeen --- niin hyviä, kuin pahojakin. Ensinnäkin sairasloma oli ja meni. Loma vilahti niin, etten edes tajunnut lomailevani. Kai tuo pieni saikku teki ihan hyvää, sillä olen vielä elossa. Parasta kuitenkin on, että löysin itselleni poikaystävän. Kaikki tuli niin puskista. Poika asuu toisella paikkakunnalla ja tavattiin täysin sattumalla laivan röökipaikalla. Siitä tämä vuosisadan rakkaustarina sitten lähtikin.

Poika on pitänyt minua elossa, mutta nyt pahat varjot ovat taas kylmentämässä kantapäitäni, vaikka olen yrittänyt juosta niitä karkuun. Kukaan ei taaskaan ymmärrä minua.

Tänään en mennynt kouluun. Olen itkenyt ja saanut hysteerisiä kohtauksia. Taistellut kaikin voimin, etten tarttuisi terään ja viiltäisi ranteitani auki. Olen niin poikki - jälleen.

Vihaan vartaloani. Lihavuuttani. Vatsamakkarani painautuvat toisiaan vasten ja hikoilevat keskenään. Sitä tunnetta ei voi kestää. Yritän repiä vatsaani irti. Saada reidet pysymään kaukana toisistaan. Kyyneleet sumentavat näköni ja hengitys muuttuu hinkuvaksi ja uikuttavaksi. Käperryn lattialle sikiöasentoon ja vapisen kuin haavanlehti. Toivon kovasti, että kukaan ei tule paikalle. Onneksi ei tullut.

Vanhempien sanat tuntuvat pistoille silmiin. Jokainen sana tuntuu hehkuvan pettymystä ja ivallisuutta. "Voi Kida mikset voi saada mitään aikaan?" "Ei tätä elämää eletä niin, että tehdään mitä lystätään, eikä tehdä töitä." Minä pakenen paikalta ja purskahdan itkuun. "Niin mitä elämää?" Pääni huutaa raivoissaan. Mitä minä täällä teen. Itsetuntoni vaipuu maanalle ja elämänhaluni karkaa kuin Peter Panin varjo. Olen niin väsynyt, etten jaksaisi enää yrittää saada sitä kiinni.

Miksen jaksa elää? En edes tiedä haluanko elää. Joka päivä autolla ajaessani leikittelen ajatusta, että ajautuisinkin sillan kaiteeseen tai rekan alle. Kyllä kaikki pääsisivät yli minun menetyksestäni. En minä jaksa tai halua elää tätä elämää maailman normejen mukaan. Opiskella, mennä töihin, hankkia perhe, käydä lisää töissä, jäädä eläkkeelle ja kuolla. Tai ehkä haluankin, mutta miten pääsen sinne asti.