High Places

Ulkona on tummaa ja sataa lunta - ja minä kun luulin olevani lähellä kesää.
Liikaa pilveä liian usein. Mieluummin haluaisin olla alkoholisti, kuin nisti. Inhottaa, kun poika tuntuu innostuneen niistä vähän liikaakin. Toisaalta, ei pilvi minua sinänsä häiritse, mutta se saa vain oloni entistä enemmän lagiseksi, mielummin haluaisin olla pirteä. Myöskin porukka, jossa olen liikkunut Pojan kanssa koostu lähinnä eronneista 48-vuotiaista juopoista.
Olen niin loppu kaikkeen. En osaa aiheuttaa enää kuin kaaosta. En pysty puhumaan ihmisille ilman, että satuttaisin niitä. En ylipäätään osaa puhua ihmisille. En ole pitkään aikaan enää liikkunut kunnolla ystävieni kanssa ja puhunut heille. Oloni on yksinäinen.
Tulen hulluksi, kun en pääse urheilemaan. (Huom. olen liian laiska mennäkseni.) Nyt olen taas viikonlopun jälkeen päässyt johonkin kuriin ja pysynyt ruuan kanssa lähes rajoissa, toisaalta alkoholin tuomat kalorit taitavat mennä rajan yli, joten mitään laihtumista ei ole tapahtunut. Inhoan sitä, että olen tällainen "laiha läski", joka höllyy joka kulmasta uikkareissaan, mutta jota ei kuitenkaan kukaan kehtaa sanoa suoraan läskiksi, koska olen niin pieni luinen. Nykyään olen alkanut vihata jopa rintojani, ne ovat liian suuret ja liian roikkuvat - kaikki paidat näyttävät päältäni isoilta ja vatsani takia en pysty käyttää kireitä paitoja, koska niissä oloni on niin epämukava.
Tuntuu vain, että koko ajan vajoan lähemmäksi jotain hulluutta, mutta toisaalta pidän elämääni niin turtana, etten jaksa edes repäistä ja tehdä jotain kunnollista.

Something makes me hate everything

Oksennusten (AHMIMISTEN) määrä tänään - todella paljon liikaa - jo ennen klo 13.00.
Välillä tuntuu, että sydän yrittää räjähtää rinnasta irti - en saa kunnolla happea ja kädet tärisee kuin vieroitusoireisella.
Veitsi on jälleen hyväillyt ihoani, jonka haluaisin irrottaa. Haluan irrottaa tämän saastaisen vuoren, joka on kertynyt joka puolelle kehoani. Tämän läskin, joka kietoo vatsani ja reiteni. Tämän läskin, joka haluaa omistaa minut.
En tiedä miksen osaa enää kirjoittaa.. ainakaan sillä tavalla millä haluaisin osata. En tiedä haluaisinko kertoa vain kuvailua ympäristöstäni, vai oikeista päivän tapahtumista. Sen ainakin voin sanoa, että Venlafax aiheuttaa hirveitä vieroitusoireita. Haluaisin noista lääkkeistä eroon. Ne ei auta mitään. Ehkä ainakin tuntisin sitten kunnolla ja voisin tietää, että se olen minä joka tunnen, eikä lääkkeet.

Olen jälleen kerrat käyttänyt viimeiset päivät siihen, kun katon Skinsiä ties monennetta kertaa. Oletteko te katsonut sitä? Mun mielestä ainakin ihan paras. Ehdottomat suosikit Cassie ja Effy <3

Pikakelausta

Katson, kuuntelen, puhun, selitän - istun paikallani ja tanssin. Juon, laulan, nauran... itken. Kaikki menee pikakelauksella eteenpäin. Miksen osaa pysähtyä?
Katsoa tätä maailmaa. Miksen osaa olla sellaisen ihmisen kanssa, joka osaisi katsoa sitä minun kanssani. Miksi tahallani kiusaan itseäni ja pakenen totuutta. Totuus on, että kaikki on jo mennyt, mutta en halua myöntää sitä. Yritän vain katsoa sormien läpi, enkä nähdä mitään.
Haluan... jotain enemmän. Jotain, mikä antaisi minulle - eikä veisi kaikkea.

Tired AF

Kello on kaksi ja viskipullo on jo tyhjentynyt.

Eilen puhuin Pojan kanssa siitä kuinka vaikea minun on olla kaikkialla. En pysty olla rauhassa kotona, enkä enää Pojankaan luona. Vien liikaa hänen voimiaan mielialamuutoksillani. Vien liikaa omia voimiani yrittämällä aina miellyttää jotakin. Pää pointtihan on se, että minulla ei ole vielä mitään tietoa kuka olen, tai mitä haluan olla.
Kaikki ahdistaa. Yritän antaa päivien kulua päivä kerrallaan, mutta en tiedä kuinka hyvin onnistun siinä.

Netflix ja olut rauhoittaa. Poistaa turhia ajatuksia. Voin vain tuijottaa onttona jotain turhanpäiväistä höpöhöpö sarjaa - se tuntuu kivalle.

Olo on lihava ja flunssainen.