Ihmeiden aika ei ole ohi. Olen tänään ollut tasan viikon ilman alkoholia, luultavasti ekaan kertaan pariin vuoteen. Ihan perseestähän tämä vieroittuminen on ollut; ruoka ei meinannut pysyä sisällä, kylmä, tärinä, krampit ja ylipäätään koko henkinen jaksaminen.
Olin katkolla neljä päivää. Eilen, kun tulin takaisin kämpille olin iloinen ja onnellinen. Sitten istahdin sängylleni ja katselin aavistuksen verran räjähtänyttä kämppääni. Tyhjyys ja ahdistus valtasi sisuskaluni ja saivat minut itkemään, sekä soittamaan jälleen äidilleni yhden nyyhkytyksen täyteisen puhelun.
Olin jo lähdössä juna-asemalle, kun törmäsin pariin kaveriini. Oli hauska päivä, vaikka illalla ahdistus olikin jälleen hirveää. Tenoxi naamaan ja nukkumaan.
Nyt istun junassa menossa kohti vanhempieni taloa. Katson käsitaipeitani ja tunnen häpeää ja oksetusta. Ikuisiksi piirtyneet arvet tärisevien käsieni ja terän pään vuoksi. Miksei ne voi vaan kadota?
En tiedä mitä kotona tulee tapahtumaan, mutta ainakin aion olla ilman olutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti