Missä mennään, ja mille tuntuu?
Nuo kysymykset kaikuvat päässäni, joka jumittaa tyhjyyttä. Mietin:, miksen osaa miettiä?
Jo kauan aikaa sitten, niinä aikoina, kun lukion ensimmäisen vuoden aikana ja sitä edeltävänä kesänä masennukseni alkoi, sekä syöksyin pimeään tuntemattomaan syöksykierteeseen, - mikä melkein söi minuuteni -, suljin mieleni.
Luulen, että asia tapahtui pakollisesti, koska mieleni halusi suojata minua. Ajatukseni muuttui niin pahoiksi ja niin sairaiksi, etten osannut enää käsitellä niitä. Epäonnistuin kaikista tavoitteistani, ja jouduin loppujen lopuksi valtavan breakdownin jälkeen jättämään kaikki rakastamani harrastukset, jotka olivat nyt muuttuneet mahdottomiksi.
Näinä viitenä vuotena, totuin epäonnistumaan kaikessa, vihasin itseäni niin paljon, ettei siinä ollut mitään järkeä, joten peitin kaiken alkoholin ja sekoilun alle, jottei minun tarvitsi tuntea ahdistusta ja niitä myrkyllisiä ajatuksia. Yksinkertaisesti minulla ei vain vielä 15-vuotiaana ollut välineitä käsitellä noita asioita ja ymmärtää mistä ne ajatukset johtuivat.
Ei siinä ollut mitään logiikkaa, että sairastuin masennukseen. Olin iloinen lapsi, kohtuu normaalista perheestä, jolla oli paljon kavereita ja harrastuksia. Kuitenkin jossain kohti, se lapsi sammui ja piiloutui oksien alle makaamaan kykenemättä liikkumaan ja hengittämään.
Eräs ihminen "solmuista", jotka syntyivät aivoihin käsittelemättömien asioiden seurauksena. En ymmärtänyt tuota käsitettä silloin. Ajatus ahdisti, ja mietin vain; "mitkä vitun solmut? En ole käsitellyt asioita enää vuosiin, kun enemmän tai vähemmän kaikki menee vituiksi." - olin siis käytännössä täysin "solmussa". En ymmärtänyt, että alitajuntaani tungetut asiat toimivat lähes syy-seuraus suhteella. Kuinka se miten lapsena isän saapuminen kotiin humalassa ja vanhempieni tappelu, aiheuttaa vielä näinä päivinäkin sen, jos joku välittämäni ihminen alkaa huutamaan tai hajottaa tavaroita, saan niin pahan shokin, että se oikeasti tuntuu aika läheltä kuolemaa. Menen niin puolustuskyvyttömäksi ja tunnen oloni mahdottoman heikoksi, kuin silloin lapsena, kun ohjasin pikkusiskoni katsomaan alakertaan muumeja, jottei heidän tarvitsisi kuunnella huutoa.
Hukutin mieleni ja ajatukseni, jotta sain olla jossakin todellisuuden tilassa, jossa juuri millään ei ollut merkitystä. Aikakäsite katosi ja huomasin vain skippaavani päiviä, viikkoja ja kuukausia.
Nyt elän hetkessä, jossa muistini tuntuu hyvin vaikealle asialle. Alan pikkuhiljaa taas muistamaan valoisasti hetkiä, varsinkin lapsuudestani. Ensimmäisen psykologin, (ja oikeastaan ainoa, jonka kanssa minulla on ollut yli neljän kerran hoitosuhde,) kanssa puimme niin tarkasti lapsuuden perhe-ongelmiani, että käynnit alkoivat jo loppujen lopuksi puuduttaa, kun en osannut kertoa muista. (Kuten syömishäiriöistäni.)
Kaiken käännekohta oli ensin katkolla käyminen ja alkoholin lopettaminen. Sen jälkeen syksyllä meinasin ajaa itseni lopulliseen tuhoon kohti nääntynyttä kuolemaa, ja aineiden lahottamaan ruhoa, kun kroppan söi itsensä ja en huolehtinut itsestäni. Minut pelasti kuitenkin kaksi rakkainta ihmistä, jotka saivat minut tsemppaamaan. Tajusin olevani täysin pohjalla, ja jollen lopettaisi en tulisi selviämään hengissä.
Juuri täydelliseen hetkeen lähdimme suvun kanssa ulkomaille viikoksi, jolloin aloin taas saamaan massaa ja aivojeni virkeystaso alkoi nousemaan. Niin alipainoiseina, kuin kävin, en yhtään ihmettele, etten muista katkon jälkeisiltä kuukausilta juuri mitään.
Nyt olen ollut useimmiten selvinpäin, jollei savua lasketa, jotta ahdistun pysyy poissa ja pystyn toimimaan normaalisti. Se toimii minulla hyvin terapeuttisesti ja yritän pysyä niin minimillä betsoista, kuin pystyy. Olen myös ollut ilman Venlaflaxia, viime elokuusta asti. Se oli saatanan solumyrkky sähköiskuinen kaikkineen. Pystyin ymmärtämään kouluampujia, sillä en oikeasti ympärille katsoessani nähnyt tai tuntenut yhtään mitään, kuin harmaata sumua. PASKAA!
Olen pikkuhiljaa alkanut tunnistaa itseäni. Muistamaan pätkiä menneisyydestäni ja mikä ihmeellisintä nähnyt välillä tulevaisuuteen, mikä on ollut täysin mahdotonta pimennetyssä mielessäni. Lääkäreiltä olen yrittänyt saada psykologi-aikaa, joka nyt vihdoin pitäisi toteutua kahden viikon päästä.
Olenhan saanut lähetteen heinäkuussa katkolta ja siitä asti muutaman kerran vanhempienikin kanssa käynyt lääkäriltä kysymässä, että milloin sen ajan saan. Sanoin, etten suostu aloittamaan lääkitystä, ellen saa keskustelukäyntejä myös. Eikös keskustelun nyt kuitenkin pitäisi olla ensimmäinen ja tärkein askel mielenterveysongelmien hoitoon?
Kuintenkin vielä tällä viikolla lääkärillä käydessäni jouduin selittää lääkärille, kuinka siinä ei ole mitään järkeä, että minulle taas tuputettiin lääkkeitä, eikä psykologi-aikaa, vaikken koe mitään järkeä lääkkeiden aloittamiseksi, kun en kuitenkaan koe oloani aivan täydellisen masentuneeksi ja olen vihdoin saanut tunteitani ja elämänhaluani takaisin. HALOO? (Voisin paasata tästä aika paljon, mutta ehkä toisella tekstillä.)
Eräs rakas ystäväni yritti selittää minulle rutiineista ja niiden tärkeydestä. Ainut vaan, että minulla masenuuksen ja jatkuvan ahdistuksen seurauksena suunnitelmat ja niiden toteuttaminen olivat muuttuneet mahdottomaksi. Kaikki suunnitelmani olivat yksinkertaisesti romuttuneet yksi kerrallaan peräjälkeen, kun en jostain älyttömästä syystä päässytkään enää haluamiini tapahtumiin aamuisin, vaan itkin paniikissa sängyssä ja käytännössä pelkäsin maailmaa.
Eilen illalla makasin sängyssä ja mietin, että tänään minun pitää mennä aktiiviryhmään, jossa tutustaan mm. erilaisiin startti-ryhmiin, sekä harrastus mahdollisuuksiin. Tunsin taas tutun kiemurtelevan tunteen, jonka olen sotkenut pitkään ahdistukseen. Nyt kuitenkin tunnistin sen jännitykseksi, joka on täysin terve tunne, jota minun pitäisikin tuntea kohdatessani uusia vieraita asioita. Jännityksen pystyy muuttamaan mielenkiinnostukseksi ja innostukseksi. - Uusi solmun avaus!
En päässyt aktiiviryhmään, liian vähien unien takia, mutten jaksa tai pysty tuntemaan enää kuolettavaa ahdistusta tästä asiasta. Toisaalta, en ole päässyt paikalle edellisinä kahtena maanantainakaan, joten homma alkaa tuntua tutulle.
Voisin nyt hyppiä sivuraiteille ja kirjoitella vähän kaikennäköisestä, mitä tässä olen alkanut tajuamaan. Kaikki on pieniä askelia, jotka kuitenkin tiedän valtaviksi harppauksiksi, koska nyt minulla alkaa olla työvälineitä, joilla pystyisin alkaa kehittämään itseäni takaisin ihmiseksi, joka alkuperäisesti olen, tai kuka haluaisin olla.
Tällä hetkellä tuntuu aika voittajalle, että olen päässyt näinkin pitkälle käytännössä täysin omin avuin, tämän blogin ja henkilökohtaisten videopäiväkirjojeni. Omakuvani on vielä aivan täysin hukassa, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että on ihan oiken, että minuakin rakastetaan, enkä ansaitse siitä mitään pahaa tai rangaistusta.
Te kaikki ansaitsette olla rakastettu ja muistakaa myös rakastaa itseänne, koska olette kauniita juuri sellaisina kuin olette. Ja, vaikka teillä olisikin mikä tahansa "diagnoosi" tai kummitus päässä, teidän ei tarvitse sen antaa määritellä kuka te olette, sen kanssa pitää vaan oppia elämään.
<3 Kida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti