Helouu!
Olen tällä hetkellä porukoideni kanssa Lapissa viettämässä hiihtolomaa. On ollut ihan kivaa ja tullut laskettua paljon rinteessä. Yks asia mitä en ihan hirveästi jännittänyt, mutta vähän kuitenkin oli tietenkin syömiset.
Ruokailut sujuu mulla ihan jees, kunnes ne menevät epäterveellisen puolle ja ahdistus olemusta mullistavasta lihomisesta alkaa. Tietenkin pienien napostelujen kanssa olen päässyt jo siihen pisteeseen, että se ei minua juuri liikuta ja ymmärrän että kahden karkin vaikutus juuri mihinkään on täysin olematonta. Siinä kohti kuitenkin, kun herkkujen määrä muuttuukin karkkipussiksi, sekä jäätelörasiaksi on tilanne aivan toinen.
Juuri äsken tuli nimittäin syötyä sellaiset setit, ettei olisi ollut yksinollessa mitään toivoa pitää niitä sisällä ja tämä päivä kaikkine herkkuineen olisi mennyt täydelliseksi bulimiasekoiluksi.
Nyt kuitenkin, perheenjäsenteni ollessa vain muutamien metrien läheisyydessä en todellakaa viitsinyt alkaa mitään kaakelia laatoittamaan.
Miten tän olon kanssa sitten selviää?
On täysi hyvin ylensyönyt olo ja tiedän, että kalorit ylittävät päivittäiskulutukseni ja laskemisen polttamat kalorit. Lähinnä se harmittaa, huomenna en ole askelta lähempänä hoikkaa kroppaa, mutta toisaalta energiavarantoni ovat täyttyneet niin, että on hyvät mahdollisuudet vetää vaikka mimmoista treeniä täysillä varastoilla. Ei tämä ole repsahdus, on ihan turha kokea ahdistusta ihan tavallisesta elämästä. (Ja oikeesti nautin kyllä jokaisesta lusikallisesta sitä hemmetin jäätelö, niin ei kai se voi olla ihan täysin paha asia.)
Tavallaan tuntuu vitun siistille, että olen päässyt sairauteni kanssa tähän pisteeseen, että pystyn näkemään sen ulkopuolelle. Tämähän on totaalinen voitto terveelle minulle! Söin, enkä oksentanut. Oksentaminen on kuitenkin aina huono homma kropalle ja aiheuttaa pidemmänpäälle vaikka mitä vakavaa ja oikeasti paskaa.
Mitä tämän olon kanssa selviämiseen tulee muuten, niin tulin sänkyyn makaamaan ja kirjoittelemaan tätä tekstiä. Tämmönen random fakta, että tosi usein kun kirjottelen tänne tekstiä kuuntelen: Cigarettes after sex, niiltä varsinkin: Nothing´s gonna hurt you baby
Yritän saada vanhalta puhelimeltani kuvat siirrettyä koneelle, niin saan vähän tekstieni visuaalisuutta piristettyä. Tää nyt oli tämmönen puoli-iloinen lyhykäinen päivittely. Nyt alan venyttelemään. Kehonhuolto on oikeesti aika ihanaa, se vaan on ensimmäinen asia mikä mulla jää pois, jos menee mitenkään kurjasti, tulee se idioottimainen ajatus, että: "En mä ansaitse tätä" - Fuck you - mä ansaitsen kaiken. - Kida
keskiviikko 26. helmikuuta 2020
tiistai 18. helmikuuta 2020
O niinkuin Onnis- Oksennus...
Juttelin tänään psykologin kanssa mun pari viikkoa sitten tapahtuneesta ahmimisoksennus-operaatiosta ja hän totesi käyttäytymiseni olleen jokseenkin itsetuhoista. Aivan.
Tänään oli ihan kiva päivä, kunnes menin salille... Vatsaan sattui ja se tuntui turvonneelle, paitani nousi ja mahamakkarani näkyivät "oksettavasti" sieltä alta, tai sille ainakin tuntui. Salilla oli ihmisiä liikaa ja ahdistus, sekä vitutus otti vallan. Kaikki tuntui kohtuuttoman raskaalle, joten treeni jäi haaveeksi ja lähdin menemään. Tässä kohti minun pitäisi antaa itselleni anteeksi, tyytyä tilanteeseen ja jatkaa iltaa tavallisesti. Mutta minä teen? En edelleenkään osta huumeita, tupakkaa tai alkoholia, joten ostan sipsipussin ja paria erilaista suklaata, joita sitten tässä ahmin, jotta saisin varmasti pahan olon aikaiseksi. Ihan helvetin fiksua ja rakentavaa.
Tekisi mieli mennä vaatteet päällä suihkuun ja viiltää vatsa auki. Kuunnella pirun masentavaa musiikkia ja oikein rypeä jossain epäonnistumisessa. Tätäkö minä haluan? - Epäilen.
Jotenkin olo tuntuu kuitenkin niin varsin voimattomalle näiden tunteiden kanssa ja sille, ettei tästä olosta ole pois pääsyä, muutakuin antautua sille ja sen käsittämättömille käskyille. En pysty harhauttaa itseäni - tai sitten en vain halua, mikä on kyllä vitun typerää.
....
2 tuntia myöhemmin:
Ok ilta meni ja oksensin pari kertaa. Ihan kamala olo. Mut ainakin pääsin täysillä mun rypemismoodiin. Tää koko paska ei olisi tuntunut mitenkään täydelle, jollen olisi laittanut dramaattista musiikkia ja mennyt vaatteet päällä suihkuun lattialle istumaan. (Loppujen lopuksi yllättävän puhdistavaa toimintaa suosittelen enemmän, kuin ahmimisoksentelua.)
Nyt on aika sekavat fiilikset. Syön tässä tavallista ruokaa, ja mietin kuinka yllättävän helposti pääsin viimekerralla kun oksensin vain jatkamaan tavallista elämääni, sekä unohdin pienen lipsumiseni. Nyt tilanne tuntuu haastavammalle, tuleeko tästä tapa? Oksentelenko kohta jokaista "epäterveellistä" palaa ja pilaan kroppani sekä mieleni? Tämä vaatii nyt vähän mietiskelyä, koska todellisuudessa minua ei oikeastaan kiinnostaisi vittuakaan palata tähän pelleilyyn, jossa ei ole voittajia ainoastaan yksi iso häviäjä, jonka elämä ei onnellisuutta nää.
Mulla kumminkin on mennyt tässä aika kivasti. 27 päivä tätä kuuta tulee tasan vuosi kun lopetin piikittämisen, mikä on aika vitun kova suoritus ja olen älyttömän ylpeä itsestäni. Ei kukaan uskoisi millaista elämää sitä vielä vuosi sitten eli, jos miettii miten iloiselle ja elämänhaluiselle yleensä ihmisten silmissä näyttäydyn. Semmoista se kumminkin on; osa historiaani, joka on opettanut arvostamaan ja olemaan kiitollinen tästä elämästä jonka olen saanut. Tuntuu naurettavalle heittää sitä hukkaan tavoittelemalla jollain sairaalla tavalla parempaa oloa ja mahdollisesti jopa "parempaa" ulkonäköä. Keino siihenkin on yksinkertainen: syö terveellisesti ja liiku, sekä luota prosessiin. Älä lähde mihinkään pikakikkailuun, mikä kumminkin kostautuu tulevaisuudessa.
Niin helposti toki sanottu, mutta tiedän ettei asiat ole niin helppoja ja mustavalkoista.
Pitäisi siis edelleen oppia olemaan armollisempi ja rakentavampi itseään kohtaa. Noi tunteet - niinkuin alussa jo mainitsit - on vaan niin vahvoja, että siinä hetkessä ei meinaa uskoa, että siitä on mitenkään mahdollista ikinä enää päästää irti ellei vaan tee juurikin jotain itsetuhoista ja typerää.
Nyt lähden nukkumaan ja venyttelen vähän. Turha ajatella, että kaikki on nyt menetetty ja toivoa ei ole, toivoa todellakin on - kyllä se sieltä tulee <3 Kida
Tänään oli ihan kiva päivä, kunnes menin salille... Vatsaan sattui ja se tuntui turvonneelle, paitani nousi ja mahamakkarani näkyivät "oksettavasti" sieltä alta, tai sille ainakin tuntui. Salilla oli ihmisiä liikaa ja ahdistus, sekä vitutus otti vallan. Kaikki tuntui kohtuuttoman raskaalle, joten treeni jäi haaveeksi ja lähdin menemään. Tässä kohti minun pitäisi antaa itselleni anteeksi, tyytyä tilanteeseen ja jatkaa iltaa tavallisesti. Mutta minä teen? En edelleenkään osta huumeita, tupakkaa tai alkoholia, joten ostan sipsipussin ja paria erilaista suklaata, joita sitten tässä ahmin, jotta saisin varmasti pahan olon aikaiseksi. Ihan helvetin fiksua ja rakentavaa.
Tekisi mieli mennä vaatteet päällä suihkuun ja viiltää vatsa auki. Kuunnella pirun masentavaa musiikkia ja oikein rypeä jossain epäonnistumisessa. Tätäkö minä haluan? - Epäilen.
Jotenkin olo tuntuu kuitenkin niin varsin voimattomalle näiden tunteiden kanssa ja sille, ettei tästä olosta ole pois pääsyä, muutakuin antautua sille ja sen käsittämättömille käskyille. En pysty harhauttaa itseäni - tai sitten en vain halua, mikä on kyllä vitun typerää.
....
2 tuntia myöhemmin:
Ok ilta meni ja oksensin pari kertaa. Ihan kamala olo. Mut ainakin pääsin täysillä mun rypemismoodiin. Tää koko paska ei olisi tuntunut mitenkään täydelle, jollen olisi laittanut dramaattista musiikkia ja mennyt vaatteet päällä suihkuun lattialle istumaan. (Loppujen lopuksi yllättävän puhdistavaa toimintaa suosittelen enemmän, kuin ahmimisoksentelua.)
Nyt on aika sekavat fiilikset. Syön tässä tavallista ruokaa, ja mietin kuinka yllättävän helposti pääsin viimekerralla kun oksensin vain jatkamaan tavallista elämääni, sekä unohdin pienen lipsumiseni. Nyt tilanne tuntuu haastavammalle, tuleeko tästä tapa? Oksentelenko kohta jokaista "epäterveellistä" palaa ja pilaan kroppani sekä mieleni? Tämä vaatii nyt vähän mietiskelyä, koska todellisuudessa minua ei oikeastaan kiinnostaisi vittuakaan palata tähän pelleilyyn, jossa ei ole voittajia ainoastaan yksi iso häviäjä, jonka elämä ei onnellisuutta nää.
Mulla kumminkin on mennyt tässä aika kivasti. 27 päivä tätä kuuta tulee tasan vuosi kun lopetin piikittämisen, mikä on aika vitun kova suoritus ja olen älyttömän ylpeä itsestäni. Ei kukaan uskoisi millaista elämää sitä vielä vuosi sitten eli, jos miettii miten iloiselle ja elämänhaluiselle yleensä ihmisten silmissä näyttäydyn. Semmoista se kumminkin on; osa historiaani, joka on opettanut arvostamaan ja olemaan kiitollinen tästä elämästä jonka olen saanut. Tuntuu naurettavalle heittää sitä hukkaan tavoittelemalla jollain sairaalla tavalla parempaa oloa ja mahdollisesti jopa "parempaa" ulkonäköä. Keino siihenkin on yksinkertainen: syö terveellisesti ja liiku, sekä luota prosessiin. Älä lähde mihinkään pikakikkailuun, mikä kumminkin kostautuu tulevaisuudessa.
Niin helposti toki sanottu, mutta tiedän ettei asiat ole niin helppoja ja mustavalkoista.
Pitäisi siis edelleen oppia olemaan armollisempi ja rakentavampi itseään kohtaa. Noi tunteet - niinkuin alussa jo mainitsit - on vaan niin vahvoja, että siinä hetkessä ei meinaa uskoa, että siitä on mitenkään mahdollista ikinä enää päästää irti ellei vaan tee juurikin jotain itsetuhoista ja typerää.
Nyt lähden nukkumaan ja venyttelen vähän. Turha ajatella, että kaikki on nyt menetetty ja toivoa ei ole, toivoa todellakin on - kyllä se sieltä tulee <3 Kida
torstai 6. helmikuuta 2020
Oireilua
Noniin, tättärää se on täällä taas: oksennus. Ehkä tämä oli vain joku typerä sekoilupäivä, joka jää tummana hiipuvana pilkkuna menneisyyteeni, enkä sen pahemmin muistele tätä enää. Ehkä tämä on enne alkavasta ongelmasta, tai siis ilmiselvästi meillä joku ongelma tässä on, kun päädyin syömään rasian jäätelöä ja oksentamaan, vielä varsin määrätietoisella toiminnalla, jos saisin lisätä.
Okei, okei. Puretaan tätä vähän. Eli elämäni on mennyt aika tasaisesti syöden tosi terveellisesti, käyden salilla ja herkutellen lähinnä lakritsitaateleilla ja pähkinöillä. Toissapäivänä jouduin kumminkin pariksi yöksi evakkoon kämpältäni. Menin joskus aiemminkin blogissani mainitulle Hiisille, joka on eksäni, mutta olemmme vieläkin aika hyvissä väleissä. Hänen luonaan ei ollut ruokaa ja olin ottanut vain vähän evästä mukaan. Lähinnä jouduin siis kärvistelemään hirveässä nälässä monta tuntia, ennen kuin seuraavana päivänä menin kauppaan ostamaan ruokaa. Siitä lähti sitten alkuun aika maltillisesti, mutta pikkuhiljaaa vahvistuen ahminta ja itsensä järkyttävä täyttäminen. Tuntui todella siltä, kuin ihan paniikissa joutuisin itseäni nyt täyttämään, etten vaan laihtuisi ja kuihtuisi pois. No tämä tunne oli seuraavaan päivään mennessä muuttunut ihan päinvastaiseksi.
Nukuin kauniin päivän ohi, jota kaikki somessa olivat hehkuttaneet niin upean aurinkoiseksi ja tunsin jokseenkin surua ja pettymystä tästä johtuen. Tuntui myös vahvasti sille, että olen nyt taas syönyt niin paljon, että kaikki mahdolliset "tulokset" on nyt pilalla. (Vaikka näin ei tietenkään ole, mutta sille se tuntuu.)
Jäin jotenkin vellomaan tähän pettymyksen tunteeseen, en jaksanut mennä salille vaan kaikki mahdolliset "sairaat ajatukset" alkoivan pyörimään päässäni; Ostaisko huumeita, joisko viinaa, no edes tupakkaa, vittu mä viiltelen" - sanomattakin selvää, että se on aika törkeen raskasta elää tollasten ajatusten kanssa. Huumeet ei ikinä enää tule olemaan ratkaisu mihinkään, sitä osaa elämästäni "kadun" kaikista eniten ja usein mietin, miten kauniille sitä näyttäisikään, jos ei olisi koskaan sotkeentunut niihin.
Alkoholi - nope, viiltely - ei varmasti. Jäljelle jäi kohtuu vaaraton herkkujen ahmiminen, jotta voisin jotenkin päästä tämän kamalan ahdistus tunne vellomisen ohi ja selvitä päivästä. Niinpä varsin tietoisesti kävin ostamassa herkkuni, tietäen mitä myöhemmin illalla tulee tapahtumaan.
En yrittänyt oksentaa sieluani pihalle, se ei kannata, kenenkään hampaat ei tykkään mistään vatsahappohuuhtelusta. Niinpä varsin kivuton, tutulla rutiinilla menevä puklutusoperaatio ja se on siinä. Olo sen jälkeen? Ei juuri minkäänlainen, pettynyt ehkäpä, vähän surullinen, mutta toisaalta tilanteen hyväksyvä.
Ok noniin. Nyt sitten, mitä seuraavaksi? Huomenna aion aloittaa vaan alusta, jatkaa jälleen päivä kerrallaan. Aloittaen syömällä aamupalaa. Ei mitään kompensointia tai yliyrittämisiä. Nyt vaan rauhassa ja sitä oikeaa ruokaa naamaan riittävästi, ettei näitä ahmimistiloja syntyisi niin vahvasti. Harmillista, mutta sellasta tää välillä on.
Mitä kuuluu? - <3 Kida
Okei, okei. Puretaan tätä vähän. Eli elämäni on mennyt aika tasaisesti syöden tosi terveellisesti, käyden salilla ja herkutellen lähinnä lakritsitaateleilla ja pähkinöillä. Toissapäivänä jouduin kumminkin pariksi yöksi evakkoon kämpältäni. Menin joskus aiemminkin blogissani mainitulle Hiisille, joka on eksäni, mutta olemmme vieläkin aika hyvissä väleissä. Hänen luonaan ei ollut ruokaa ja olin ottanut vain vähän evästä mukaan. Lähinnä jouduin siis kärvistelemään hirveässä nälässä monta tuntia, ennen kuin seuraavana päivänä menin kauppaan ostamaan ruokaa. Siitä lähti sitten alkuun aika maltillisesti, mutta pikkuhiljaaa vahvistuen ahminta ja itsensä järkyttävä täyttäminen. Tuntui todella siltä, kuin ihan paniikissa joutuisin itseäni nyt täyttämään, etten vaan laihtuisi ja kuihtuisi pois. No tämä tunne oli seuraavaan päivään mennessä muuttunut ihan päinvastaiseksi.
Nukuin kauniin päivän ohi, jota kaikki somessa olivat hehkuttaneet niin upean aurinkoiseksi ja tunsin jokseenkin surua ja pettymystä tästä johtuen. Tuntui myös vahvasti sille, että olen nyt taas syönyt niin paljon, että kaikki mahdolliset "tulokset" on nyt pilalla. (Vaikka näin ei tietenkään ole, mutta sille se tuntuu.)
Jäin jotenkin vellomaan tähän pettymyksen tunteeseen, en jaksanut mennä salille vaan kaikki mahdolliset "sairaat ajatukset" alkoivan pyörimään päässäni; Ostaisko huumeita, joisko viinaa, no edes tupakkaa, vittu mä viiltelen" - sanomattakin selvää, että se on aika törkeen raskasta elää tollasten ajatusten kanssa. Huumeet ei ikinä enää tule olemaan ratkaisu mihinkään, sitä osaa elämästäni "kadun" kaikista eniten ja usein mietin, miten kauniille sitä näyttäisikään, jos ei olisi koskaan sotkeentunut niihin.
Alkoholi - nope, viiltely - ei varmasti. Jäljelle jäi kohtuu vaaraton herkkujen ahmiminen, jotta voisin jotenkin päästä tämän kamalan ahdistus tunne vellomisen ohi ja selvitä päivästä. Niinpä varsin tietoisesti kävin ostamassa herkkuni, tietäen mitä myöhemmin illalla tulee tapahtumaan.
En yrittänyt oksentaa sieluani pihalle, se ei kannata, kenenkään hampaat ei tykkään mistään vatsahappohuuhtelusta. Niinpä varsin kivuton, tutulla rutiinilla menevä puklutusoperaatio ja se on siinä. Olo sen jälkeen? Ei juuri minkäänlainen, pettynyt ehkäpä, vähän surullinen, mutta toisaalta tilanteen hyväksyvä.
Ok noniin. Nyt sitten, mitä seuraavaksi? Huomenna aion aloittaa vaan alusta, jatkaa jälleen päivä kerrallaan. Aloittaen syömällä aamupalaa. Ei mitään kompensointia tai yliyrittämisiä. Nyt vaan rauhassa ja sitä oikeaa ruokaa naamaan riittävästi, ettei näitä ahmimistiloja syntyisi niin vahvasti. Harmillista, mutta sellasta tää välillä on.
Mitä kuuluu? - <3 Kida
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)