Juttelin tänään psykologin kanssa mun pari viikkoa sitten tapahtuneesta ahmimisoksennus-operaatiosta ja hän totesi käyttäytymiseni olleen jokseenkin itsetuhoista. Aivan.
Tänään oli ihan kiva päivä, kunnes menin salille... Vatsaan sattui ja se tuntui turvonneelle, paitani nousi ja mahamakkarani näkyivät "oksettavasti" sieltä alta, tai sille ainakin tuntui. Salilla oli ihmisiä liikaa ja ahdistus, sekä vitutus otti vallan. Kaikki tuntui kohtuuttoman raskaalle, joten treeni jäi haaveeksi ja lähdin menemään. Tässä kohti minun pitäisi antaa itselleni anteeksi, tyytyä tilanteeseen ja jatkaa iltaa tavallisesti. Mutta minä teen? En edelleenkään osta huumeita, tupakkaa tai alkoholia, joten ostan sipsipussin ja paria erilaista suklaata, joita sitten tässä ahmin, jotta saisin varmasti pahan olon aikaiseksi. Ihan helvetin fiksua ja rakentavaa.
Tekisi mieli mennä vaatteet päällä suihkuun ja viiltää vatsa auki. Kuunnella pirun masentavaa musiikkia ja oikein rypeä jossain epäonnistumisessa. Tätäkö minä haluan? - Epäilen.
Jotenkin olo tuntuu kuitenkin niin varsin voimattomalle näiden tunteiden kanssa ja sille, ettei tästä olosta ole pois pääsyä, muutakuin antautua sille ja sen käsittämättömille käskyille. En pysty harhauttaa itseäni - tai sitten en vain halua, mikä on kyllä vitun typerää.
....
2 tuntia myöhemmin:
Ok ilta meni ja oksensin pari kertaa. Ihan kamala olo. Mut ainakin pääsin täysillä mun rypemismoodiin. Tää koko paska ei olisi tuntunut mitenkään täydelle, jollen olisi laittanut dramaattista musiikkia ja mennyt vaatteet päällä suihkuun lattialle istumaan. (Loppujen lopuksi yllättävän puhdistavaa toimintaa suosittelen enemmän, kuin ahmimisoksentelua.)
Nyt on aika sekavat fiilikset. Syön tässä tavallista ruokaa, ja mietin kuinka yllättävän helposti pääsin viimekerralla kun oksensin vain jatkamaan tavallista elämääni, sekä unohdin pienen lipsumiseni. Nyt tilanne tuntuu haastavammalle, tuleeko tästä tapa? Oksentelenko kohta jokaista "epäterveellistä" palaa ja pilaan kroppani sekä mieleni? Tämä vaatii nyt vähän mietiskelyä, koska todellisuudessa minua ei oikeastaan kiinnostaisi vittuakaan palata tähän pelleilyyn, jossa ei ole voittajia ainoastaan yksi iso häviäjä, jonka elämä ei onnellisuutta nää.
Mulla kumminkin on mennyt tässä aika kivasti. 27 päivä tätä kuuta tulee tasan vuosi kun lopetin piikittämisen, mikä on aika vitun kova suoritus ja olen älyttömän ylpeä itsestäni. Ei kukaan uskoisi millaista elämää sitä vielä vuosi sitten eli, jos miettii miten iloiselle ja elämänhaluiselle yleensä ihmisten silmissä näyttäydyn. Semmoista se kumminkin on; osa historiaani, joka on opettanut arvostamaan ja olemaan kiitollinen tästä elämästä jonka olen saanut. Tuntuu naurettavalle heittää sitä hukkaan tavoittelemalla jollain sairaalla tavalla parempaa oloa ja mahdollisesti jopa "parempaa" ulkonäköä. Keino siihenkin on yksinkertainen: syö terveellisesti ja liiku, sekä luota prosessiin. Älä lähde mihinkään pikakikkailuun, mikä kumminkin kostautuu tulevaisuudessa.
Niin helposti toki sanottu, mutta tiedän ettei asiat ole niin helppoja ja mustavalkoista.
Pitäisi siis edelleen oppia olemaan armollisempi ja rakentavampi itseään kohtaa. Noi tunteet - niinkuin alussa jo mainitsit - on vaan niin vahvoja, että siinä hetkessä ei meinaa uskoa, että siitä on mitenkään mahdollista ikinä enää päästää irti ellei vaan tee juurikin jotain itsetuhoista ja typerää.
Nyt lähden nukkumaan ja venyttelen vähän. Turha ajatella, että kaikki on nyt menetetty ja toivoa ei ole, toivoa todellakin on - kyllä se sieltä tulee <3 Kida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti