vihreitä miehiä

Kävelin äsken metsässä ja halusin vaan niin helvetin kovasti jäädä sinne ja kadota tästä kaikesta. Käperryin palloksi mättäitten keskelle ja poltin tupakkaa. Ei se tuntunu millenkään, mikään ei tunnu.
Tulin kotiin ja lastasin liudan unilääkkeitä käsiini. Ja ai niin ne pari masennuslääkettä jotka jätin kesästä kokonaan. Ei niistä ollu juuri keväällä apua - ei varmaan nytkään. Anyway. Avasin viinapullon ja kiskasin ne vodkan vauhdittamana sisään.
Kuinka helvetin alas oon vajonnut. Ainakaan en viiltele. En tee saatana yhtään mitään. Pelkään niin vitusti tekeväni typeriä päätöksiä, että valitsen vain nukkumisen.
Tätä jaksoo on kaks päivää. Miten vaikeeta voi olla käydä ne pari päivää vielä koulussa. Nyt en kuitenkaan haluiaisi mitään muuta kun karata kotoa.
Näitten mun sekoilujen piti jo olla ohi. OHI!!! Miksei mun pää toimi mun päätösten mukaan?? En haluis taas pistää mun porukoita käymään tätä kaikkea läpi.
Musta oikeesti tuntuu et koulu on vahvasti laukaiseva tekijä tähän kaikkeen. Kesän selvisin melko hyvin, jos ei loppukesän hiipivät ahdistusta lasketa, mikä sekin tuli vaan koulun alun pelosta.
Mutta perkele.. ihmiset on tehty tänne töihin. Mitä mä teen? Auttakaa mua.
Oon vaan vajonnut. Hävettää kirjoittaa tätä tekstiä. En ikinä kehtaisi sanoa näitä asioita joillekin tutuille. Ei ne ansaitse tulla raahatuksi tähän pimeyteen. Kaikki tutut on päässyt jo sieltä ylös, enkä halua raahata niitä mukanani tänne.
Mun pitäisi puhua näistä ajatuksista pojalle. Niistä joissa olen vitun onneton, mutta en kuitenkaan hänen kanssaan. Musta vaan tuntuu että se ei jaksa tätä pelleilyä, mikä ei ole millään tavalla hauskaa. Ja pelottaa! Pelottaa niin saatanasti, että se jättää mut tän kaiken takia. Ei se tiiä puoliakaan miten huonosti mulla menee.
En tiiä miten se voisikaan ymmärtää. Sen ongelmat on oikeita konkreettisia ongelmia. Mulla nää on jotain vitun vihreitä miehiä, mutta se ei tee niistä olemattomia ongelmia... Miten tää kaikki on taas tässä.