Wannebe

En oo taaskaan käynyt koulussa. Ahdistaa lähes jatkuvasti, enkä jaksa hoitaa mitään asioitani. Muut ihmiset suunnittelevat penkkareita ja mä syrjäydyn. Oon niin rikki, etten haluaisi olla kenenkään tärkeiden ihmisten kanssa, koska en haluaisi heidän kärsiä minun vuoksi.

Ruoka ahdistaa, mutta sisko sanoi, että näytän laihemmalta, joten yksi plussa.

Pahinta on, kun ei voi tietää milloin tää olo loppuu. Poika pelkää, että oloni jatkaa pakenemista ja teen jotain itselleni - niin minäkin pelkää. Tekisi mieli viillellä, mutten kehtaa.

Alkoholin juominen on lähtenyt ihan käsistä, tai oikeastaan siitä on tullut jokapäiväistä tissuttelua. Vitutta, kun ei ole rahaa. 

Pelkään, että jos haen taas sairaslomaa koulu kieltää minua lähtemästä penkkaristeilylle, vaikka - niin tyhmää kun se onkin - se on ainut syy miksi olen jaksanut kitkuttaa lukion kanssa näin pitkää. Nyt tosin edes se ei saa minua iloitsemaan. En osaa odottaa mitään, enkä nauttia mistään.

Haluaisin ehkä töihin, jotta saisin rahaa, mutta en tiedä jaksaisinko käydä siellä, enkä edes osaa hakea töitä. Aina kun alan täyttää työhakemusta ahdistun kaikista niistä kysymyksistä. Olen vain säälittävä valittaja. Aamulla heräsin siihen, kun pää huutaa "paska mitätön ihminen". Miten musta tuli tällainen?

En osaa nukkua enää ja inhoan  unilääkkeiden ottamista, vaikka jossain kohti napsin niitä älyttömästi vain, ettei tarvitsi olla hereillä.

kuolema

Sukulainen kuoli.. tärkeä. Ainakin voin laihtua, jossai kohti en ole läski. Sattuu nii paljon, tuntuu kuin sisälmykset ois ontot. Olen kiitollinen teistä seuraajista.

Ahdistus

Huomenna pitäisi herätä hyvissä ajoin ja mennä ihmisten ilmoille ilman meikkiä. Ahdistaa sovittu tapaaminen ja pelkään etten kelpaa. Haluaisin viileillä.. En jaksa nukkua, pyörin ympäri sänkyä ja selaan nettiä.
Muistutus itselleni: Älä sovi tapaamisia aamulle tai ainakaan ennen maaliskuuta
Väsyttää tää kaikki paska. Uusi vuosi = sama minä ja mahdollisesti vielä huonommassa kunnossa. Ainakin olen alkanut taas pikkuhiljaa laihtua, vaikka aloinkin tehdä sitä melkein huomaamattani. Illan ahminta on hyvä korvata muutamalla kaljalla.

Väsymys jatkuu

Mä en vaan tajua miten voi olla henkisesti näin väsynyt. Oon ihan varma että tulen pilaamaan suhteeni Poikaan on tyhmyyteni ja masennuksen vuoksi - ja mitä vittua mulle sitten jää? Terä.
Eilen katselin myöhään yöllä lumihiutaleita, jotka piiskaantuivat naamaani. Annoin kylmyyden raastaa ihoani ja hiutaleiden sulaa hiuksiini. Tuo tunne vie äänet pois ja on hetki hiljaista. Hetki kun tupakan savu tanssii ilmassa ja muu maailma nukkuu, silloin tunnen olevani. Sitten se hetki loppuu. Maailma ja äänet palaavat tuhoamaan kaiken minussa, enkä minä pian ole kuin tyttö, joka ei osaa elää. Eikä kukaan rakastasta säälissä vellovaa.
Keskiviikkona joudun käymään ihmisten ilmoilla ja jo valmiiksi ahdistaa ja hävettää, kun ihmiset tulee näkemään viiltelyjälkeni.

väsynyt

Päivät valuu ohi ja tappelut pojan kanssa tiivistyy. En pärjää lukiossa en tule jaksamaan kirjoituksia läpi - ja silti mukamas yritän.
Rakastan äiti sinua niin paljon, ettet edes ymmärrä sitä. Siskot ja isä olen niin onnellinen kun minulla on teidät. Tiedän, että rakastatte minua!
En vain tiedä kuinka kauan itse tulen kestämään. Olen jo valmis luovuttamaan. Olen niin pahoillani, mutta haluan luovuttaa.
Tällä elämällä olisi tarjottavaa, mutta en vain ole varma jaksanko katsoa, että mitä.
En haluaisi luovuttaa rakkaiteni vuoksi ja tiedän, että tulen repimään osan sielun pirstaleiksi, mutta olen vain niin väsynyt...
En tiedä edes mitä kirjoitan, haluaisin vain sanoa hyvää yötä ja silti en ole valmis.

koulu = ahdistus

Koulu = ahdistus. Viimeviikolla oli psykologi - sovittiin parin viikon päähän uusi tapaaminen hänen kanssaan sekä toinen ravintoterapeutille. (Jo ehkä aikakin)
Heti kun poika lähtee elämä muuttuu malliin ahmin - oksennus - ahmi - oksennus - juo kalja ja vihaa itseäsi.
Olen lihonut ja peilikuvani vihaa minua. Pakko laihtua, mutta motivaationi liikkua on olematonta - säälittävää eikö totta. Joten oksentaminen on ainoa keino, jolla saan edes jollain tavalla hallinnan tuntemusta.
Aina välillä todella uskon parantuneeni tai ainakin toivon sitä niin kovasti ja sitten tulee hetki kun vajoan taas varjoihini ja ruokin niitä. Tässä sairaassa maailmassa on niin paljon helpompaa elää. Voin tehdä mitä vaan ja nauraa, että en se minä ole vaan ne saatanan möröt... hah. Minä se olen.
Äsken sain ahdistuskohtauksen ja tartuin saaliin ja... viilsin. En ole viiltänyt moneen vuoteen. Nyt haluaisin viiltää lisää ja samalla pää huutaa, että mitä vittua menit juuri tekemään.

i've got the power

Olin viikon ilman tupakkaa; tänään maalasin naaman mustaksi ja kävin ostamassa röökiaskin.
Istun junassa ja näytän angstiselle pikkuteinille.
Haluaisin päihteitä ja jotain sekopäistä meininkiä, vaikka tammikuun piti ollakin niin kliseisesti "tipaton" - vitut.
Olo on outo. Tuijotan ja nauran oudoille asioille. Välillä kun mietin kuolemaa alan vain nauraa sairaalla tavalla. Ihmiset kysyy mille nauran - mitä niille siihen voi vastata. "Ai moi mietin vaan, että miltä tuntuisi vetää yliannostus nappeja tai viiltää ranteet auki". Heh.
Oon taas niin kyllästynyt elämääni. Hetken tuntui et ehkä kaikki alkaa taas skulaamaan normaalisti, mutta sitten synkät ja sairaat hirviöt valtaavat mieleni ja mä vaan annan mennä. Välillä on niin paljon kivempaa elämää mielikuvitusmaassani, harmi vain, että ulospäin se näkyy täydellisenä koomaamisena, sillä tosiasiassa en tee mitään.
Välillä mua huvittaa kaikki tää vastuu ja muu paska. (Koulu jne.) Haluisin valmistua koulusta joskus, mut minkä takia... En mä tiiä - itseni?