Tänään piti lähteä kotiin Pojan luota... Ahdistus istua junassa. Onneksi sain toisen kyydin huomiselle, ettei tarvitse siihen pirun junaan istua. (Ei siinä, ei mulla olisi ollut varaa sillä matkustaakaan.)
Ylihuomenna on vika päivä nykyisen psykologin kanssa. En keksi sanoja, jotka kuvailisi tätä tunnetta... Ehkä eniten pelottaa ja toisaalta helpottaa, mutta eniten ahdistaa tämä tunteiden sekasorto. Olen kuitenkin vuoden tavannut tätä henkilöä. Toisaalta olen jättänyt lähes huomaamattani monet asiat kertomatta, kuten viiltelyn ja syömisongelmat.
Olen viimeiset päivät elänyt täysin netflixin ja alkoholin maailmassa. Kaikki muu toiminta alkaa itkettää ja saa minut romahtamaan. Viiltelykin haluaisi olla liikaa läsnä.
Välillä on pakko tsempata, ettei Poika huomaa kuinka romuna oikeasti olen. En haluaisi mennä kotia, siellä ei ole enää turvallista.
Taidan myös olla jonkin sortinen krooninen varas, ainakin jos mietin edellisiä kännireissuja. Ei mitään vakavaa, eikä mitään mitä en myöntäisi puolen tunnin päästä, mutta jostain syystä tunnun aina ottavan jonkun toisen tupakkaa tai juomia, vaikka minulla olisi omiakin jäljellä. Ainakin saa helvetin hyvää draamaa aikaan. .. Helvetti kun inhoan itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti