En ole puhunut syömisistäni, enkä urheiluistani oikeastaan ollenkaan. Lähinnä siksi, että masennus vie mua aika pahasti mukanaan, eikä mua oikein nappaile mikään. Olen silti tarkkaillut painoani, mutten ole sitä valmis jakamaan. Ehkä sitten joskus, kun pääsen johonkin mainittavaan tulokseen.
Urheilua en ole harrastanut käytännössä lainkaan. Tänään olisin niin kovasti halunnut lähteä lihaskuntoon, mutta tyhmä pää hajotti mut täysin ja päädyin itkemään sängyn viereen. Tai en oikeastaan edes itkemään, koska olen tunnevammainen, vaan tuijottamaan vähän psykoottisesti eteenpäin ja haukkomaan happea.
Kunnon ruokaa en syö oikeastaan ollenkaan. Viikonloput elän alkoholilla. Muut päivät muutamalla leivällä ja tällähetkellä saamillani penkkarikarkeilla.
Tietenkään en voi ikuisuuksiin jatkaa tuolla ruokavaliolla, joten toivottavasti saan jossain kohti voimia vaihtaa karkit vihanneksiin ja leivät vaikka kaurapuuroon.
Valehteleminenkin on aika iso ongelma. Varastin perjantaina viinapullon, jonka piilotin huoneeseeni. Tänään väitin kiven kovaa päin vanhempieni kasvoja, etten tiedä siitä mitään. Pahinta oli, että aloin itsekin uskoa siihen. Kuinka omatunnoton ihminen voi olla? Minun tapauksessa aika tosi.
maanantai 22. helmikuuta 2016
sunnuntai 21. helmikuuta 2016
Prinsessapäivä
Prinsessapäivä on nyt ohi ja kuopattu. Heräsin neljän aikoihin perjantaiaamuna keittämään kahvia ja laittamaan naamaa kuntoon. Olin onneksi mennyt illalla jo hyvissä ajoin nukkumaan, joten untakin tuli seitsemän tuntia.
Päivä oli yllättävän hauska. En jaksanut stressailla turhista, vaan menin nätisti virran mukana. Oma ulkonäkökään ei ollut niin järkyttävä, vaikka kädet tursusivatkin luvattoman paljon. Sain kuitenkin paljon positiivista kommenttia kauniista mekosta ja kaikkein yhtenäisimmästä tyylistä.
Illan jatkot olivat aavistuksen verran floppi. Ihmisiä oli liian vähän tai tila oli aivan liian suuri. Onneksi kuitenkin sain viettää aikaan hyvän ystävän ;) kanssa, joten itselläni oli kuitenkin kaikesta huolimatta ihan kivaa. Paitsi, että sain abiristeilyltä kartongin, joka varastettiin. Nyt en tiedä mistä revin rahat, että voin käytännössä maksaa ilmasta.
Eilen oli ryyppypäivä day2. Kaveri täytti 19 ja viinaa virtasi mukavasti. Olin jäänyt yöksikin, vaikkei se suunnitelmiin kuulunut. Yhdeksän aikoihin aamulla hipsin kovaa vauhtia kotiin nukkumaan päätäni selväksi.Tänään olen nukkunut koko päivän ja heräsin n. tunti sitten. Hups. Ruokahaluakaan ei ole, mikä on tietenkin plussaa.
Toivottavasti teillä on kaikki hyvin. <3
Päivä oli yllättävän hauska. En jaksanut stressailla turhista, vaan menin nätisti virran mukana. Oma ulkonäkökään ei ollut niin järkyttävä, vaikka kädet tursusivatkin luvattoman paljon. Sain kuitenkin paljon positiivista kommenttia kauniista mekosta ja kaikkein yhtenäisimmästä tyylistä.
Illan jatkot olivat aavistuksen verran floppi. Ihmisiä oli liian vähän tai tila oli aivan liian suuri. Onneksi kuitenkin sain viettää aikaan hyvän ystävän ;) kanssa, joten itselläni oli kuitenkin kaikesta huolimatta ihan kivaa. Paitsi, että sain abiristeilyltä kartongin, joka varastettiin. Nyt en tiedä mistä revin rahat, että voin käytännössä maksaa ilmasta.
Eilen oli ryyppypäivä day2. Kaveri täytti 19 ja viinaa virtasi mukavasti. Olin jäänyt yöksikin, vaikkei se suunnitelmiin kuulunut. Yhdeksän aikoihin aamulla hipsin kovaa vauhtia kotiin nukkumaan päätäni selväksi.Tänään olen nukkunut koko päivän ja heräsin n. tunti sitten. Hups. Ruokahaluakaan ei ole, mikä on tietenkin plussaa.
Toivottavasti teillä on kaikki hyvin. <3
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
Matkalla kadotukseen
Tuntuu niin raskaalle kirjoittaa kaikki ajatuksiani ylös. Niitä on liikaa ja taas aivan liian vähän. Yritän pakolla kääntää kolikon kiillotettua puolta näkyville ajatuksissani, mutta se on niin vaikeaa. Ehkei se ole kolikko vaan kokonainen kultaharkko, jonka toinen puoli vain on tummunut täysin tunnistuskelvottomaksi..
Olen hetken aikaa viettänyt aikaa "uusien" kavereiden kanssa. Osa on nuorempia, osa taas niitä "vähemmän pidettyjä". Ei mua kiinnosta, mutta mua pelottaa että mun "oikeat" kaverit alkavat halveksia mua.
Tänään pelko siitä, että jotain tosi pahaa tulee tapahtumaan kasvoi jälleen valtavaksi. Äiti yritti auttaa ja lohduttaa.
"Älä mieti liikaa."
"Niinhän mä kovasti yritänkin!" Toisaalta taas se ajatusten kieltäminenkin kasvattaa ahdistusta. Laittaa ne pelottavat ajatukset kytemään, kuin puita odottava takkatuli.
Voi miksi sen pitää olla niin vaikeaa nähdä totuutta. Kaikki sotkeutuu johonkin hämyisään sumuun. Peilikuvakin irvistelee kuin paholainen. Silti puntari näytti 50.9kg, vaikken edes perjaatteessa ole yrittänyt laihduttaa. Tottakai toivonut laihtumista, mutten tarkoituksessa yrittänyt.
En mä osaa uskoa, että olisin laihtunut kiloakaan. Peilikuvassa hyllyy vieläkin se 57 kiloinen sotamursu.
Olen hetken aikaa viettänyt aikaa "uusien" kavereiden kanssa. Osa on nuorempia, osa taas niitä "vähemmän pidettyjä". Ei mua kiinnosta, mutta mua pelottaa että mun "oikeat" kaverit alkavat halveksia mua.
Tänään pelko siitä, että jotain tosi pahaa tulee tapahtumaan kasvoi jälleen valtavaksi. Äiti yritti auttaa ja lohduttaa.
"Älä mieti liikaa."
"Niinhän mä kovasti yritänkin!" Toisaalta taas se ajatusten kieltäminenkin kasvattaa ahdistusta. Laittaa ne pelottavat ajatukset kytemään, kuin puita odottava takkatuli.
Voi miksi sen pitää olla niin vaikeaa nähdä totuutta. Kaikki sotkeutuu johonkin hämyisään sumuun. Peilikuvakin irvistelee kuin paholainen. Silti puntari näytti 50.9kg, vaikken edes perjaatteessa ole yrittänyt laihduttaa. Tottakai toivonut laihtumista, mutten tarkoituksessa yrittänyt.
En mä osaa uskoa, että olisin laihtunut kiloakaan. Peilikuvassa hyllyy vieläkin se 57 kiloinen sotamursu.
tiistai 16. helmikuuta 2016
Missä mä oon?
En oo taas hetkeen kirjotellut. Jotenkin en osaa enää lainkaan tuottaa haluamani kaltaista tekstiä. Eipä mulla oikeen oo mitään sanottavaakaan. Elän jossain aivan omassa maailmassani, missä vain seuraan oman ruumiini kulkemista, muttei mua oo siellä sisällä. En osaa oikein tunnistaa tunteitani. En tavoitella haluamaani. Mä vaan kellun tän ahdistavan virran mukana.
Useampana päivänä olen vain maannut liikkumatta sängyssäni. En mä edes enää itke. Tunnen vaan ahdistuksen kalvavan selkärankaani.
Perjantaina on wanhat. Huomenna on kenraalit. Mä en halua. Mun itseinho on nykyään aivan älytöntä. Mä inhoon mun ulkonäköö siinä pahuksen mekossa, eikä mulla ole mitään intoa panostaa mihinkään. Kaikki se kaunistautumisen ja rahan menon määrä on vaan oksettavaa. En mä ansaitse tätä.
Missä mä oon?
Useampana päivänä olen vain maannut liikkumatta sängyssäni. En mä edes enää itke. Tunnen vaan ahdistuksen kalvavan selkärankaani.
Perjantaina on wanhat. Huomenna on kenraalit. Mä en halua. Mun itseinho on nykyään aivan älytöntä. Mä inhoon mun ulkonäköö siinä pahuksen mekossa, eikä mulla ole mitään intoa panostaa mihinkään. Kaikki se kaunistautumisen ja rahan menon määrä on vaan oksettavaa. En mä ansaitse tätä.
Missä mä oon?
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
Musertavaa shaibaa
Yhtäkkiä on keskiviikko. Huomenna on torstai. Mihin menevät päivät? En minä tiedä. Itsevihan ja ruokailujen kanssa painimiseen - veikkaisin.
Huomenna on lääkäriaika. Keskustellaan lääkityksen jatkamisesta.
Ruokailuihin haluaisin apua. Ei tästä ahmimisesta tule mitään. Tää on ihan sairasta mitä kaikkea sain syötyä tänäkin iltana. Nyt puoliksi sulanut ruokamössö yrittää pakollakin kiivetä ruokatorvea pitkin ylöspäin, kun vatsa on niin täynnä. Keho hajoaa muutenin tämän sekoilun vuoksi. Hiuksiakin irtoaa tukoittain aina suihkun jälkeen. ... Ja mä en ees tiiä jaksanko välittää.
Koulussa käyn suurimmaksiosaksi. Mutta välillä ahdistus vie voiton. Tänään inhottavat olot veivät jumppatunninkin, mikä kostautui vain lisääntyvällä ahminnalla.
Miksi kaiken pitää olla niin sekavaa? Haluaisin vain niin pois täältä pimeästä, mutta virvatulet johdattavat minua jatkuvasti harhaan.
Wanhojen tanssit lähenevät ja mua ällöttää esiintyä puvussani. Vihaan tursuavia käsiäni, selkääni, rintaani... naamaani - kaikkea! Miten onnistunut prinsessapäivä voi olla, jos prinsessa itse haluaa tuupertua itkemään maahan ja kulauttaa vodkapullon kitusiinsa. Oi tätä itsevarmuuden riemujuhlaa!
Huomenna on lääkäriaika. Keskustellaan lääkityksen jatkamisesta.
Ruokailuihin haluaisin apua. Ei tästä ahmimisesta tule mitään. Tää on ihan sairasta mitä kaikkea sain syötyä tänäkin iltana. Nyt puoliksi sulanut ruokamössö yrittää pakollakin kiivetä ruokatorvea pitkin ylöspäin, kun vatsa on niin täynnä. Keho hajoaa muutenin tämän sekoilun vuoksi. Hiuksiakin irtoaa tukoittain aina suihkun jälkeen. ... Ja mä en ees tiiä jaksanko välittää.
Koulussa käyn suurimmaksiosaksi. Mutta välillä ahdistus vie voiton. Tänään inhottavat olot veivät jumppatunninkin, mikä kostautui vain lisääntyvällä ahminnalla.
Miksi kaiken pitää olla niin sekavaa? Haluaisin vain niin pois täältä pimeästä, mutta virvatulet johdattavat minua jatkuvasti harhaan.
Wanhojen tanssit lähenevät ja mua ällöttää esiintyä puvussani. Vihaan tursuavia käsiäni, selkääni, rintaani... naamaani - kaikkea! Miten onnistunut prinsessapäivä voi olla, jos prinsessa itse haluaa tuupertua itkemään maahan ja kulauttaa vodkapullon kitusiinsa. Oi tätä itsevarmuuden riemujuhlaa!
lauantai 6. helmikuuta 2016
Eksyin vankilaan
Tekstiä ei ole hetkeen syntynyt. Enpä ole saanut aikaan mitään muutakaan. Noh.. joulukilot ovat viimein poistuneet epämuodostuneesta vartalostani, mutta nyt kammolla pelkään, etten saan kiloja enää enempää pois.
Psykologilla juteltiin maanantaina siitä, tarvitsisinko sairaslomaan. "En tiiä. Ehken ainakaan vielä, kun hiihtolomakin alkaa kohta."
Porukat eivät halua jättää mua viikoksi yksin hiihtolomalla. En kuulemma selviä. Harmittaa, ärsyttää, vituttaa. Mä haluan olla yksin. Eikö ne tajua, että mua stressaa niidenkin läsnäolo. Koko ajan pitää olla hieman pelko perseessä, jos pitäisikin olla tekemässä jotain muuta, kuin juuri sillä hetkellä on. Okei. Kyllä mä tajuan, että on ne ihan syystäkin huolissaan, mutta silti. Olin jo kerinnyt herätellä ajatuksia viikon alkoholiputkesta, syömissekoilusta ja kehon vihaamisesta. ...
Eilen olin jälleen alkomahoolin kanssa pelleilemässä. Vitutuskäyrät nousivat välillä aika korkeiksi ja nyt on rystyset mustelmilla, kun tuli pamautettua seinään pariinkin otteeseen.
Kotiin pääsin joskus neljän aikaan aamuyöstä. Tein itselleni valtavat ruokamätöt ja söin kokonaisen tuc-keksi paketin. Sitten meikit levinneenä oksensin jotain liejua, kun tajusin, että tänään mulla olisi circuitohjaus. Jotenkin se olo sitten lähti aivan käsistä ja purskahdin hysteeriseen itkuun. Sisko suostui tuuraamaan circuitin, että eipä tämä köyhä paska tyttö saa pennin pyörylääkään. Taisin jossain otteessa itkeä huoneeni lattialla omaa huonouttani. Koiraltakin pyysin anteeksi useampaan otteeseen. Onneks mulla on ees se. <3 Ehkä sillä alkolla oli jonkin verran vaikutusta, kun olin niin totaalisen rikki, mutta ei se mitään.
Mä en vaan nyt jaksajaksajaksa. Tuntuu kuin olisin mennyt jääkylmään veteen ja keuhkot pakahtuisivat. Se ahdistus.
Psykologilla juteltiin maanantaina siitä, tarvitsisinko sairaslomaan. "En tiiä. Ehken ainakaan vielä, kun hiihtolomakin alkaa kohta."
Porukat eivät halua jättää mua viikoksi yksin hiihtolomalla. En kuulemma selviä. Harmittaa, ärsyttää, vituttaa. Mä haluan olla yksin. Eikö ne tajua, että mua stressaa niidenkin läsnäolo. Koko ajan pitää olla hieman pelko perseessä, jos pitäisikin olla tekemässä jotain muuta, kuin juuri sillä hetkellä on. Okei. Kyllä mä tajuan, että on ne ihan syystäkin huolissaan, mutta silti. Olin jo kerinnyt herätellä ajatuksia viikon alkoholiputkesta, syömissekoilusta ja kehon vihaamisesta. ...
Eilen olin jälleen alkomahoolin kanssa pelleilemässä. Vitutuskäyrät nousivat välillä aika korkeiksi ja nyt on rystyset mustelmilla, kun tuli pamautettua seinään pariinkin otteeseen.
Kotiin pääsin joskus neljän aikaan aamuyöstä. Tein itselleni valtavat ruokamätöt ja söin kokonaisen tuc-keksi paketin. Sitten meikit levinneenä oksensin jotain liejua, kun tajusin, että tänään mulla olisi circuitohjaus. Jotenkin se olo sitten lähti aivan käsistä ja purskahdin hysteeriseen itkuun. Sisko suostui tuuraamaan circuitin, että eipä tämä köyhä paska tyttö saa pennin pyörylääkään. Taisin jossain otteessa itkeä huoneeni lattialla omaa huonouttani. Koiraltakin pyysin anteeksi useampaan otteeseen. Onneks mulla on ees se. <3 Ehkä sillä alkolla oli jonkin verran vaikutusta, kun olin niin totaalisen rikki, mutta ei se mitään.
Mä en vaan nyt jaksajaksajaksa. Tuntuu kuin olisin mennyt jääkylmään veteen ja keuhkot pakahtuisivat. Se ahdistus.
maanantai 1. helmikuuta 2016
Kun mikään ei riitä
En löydä enää sanoja tälle ahdistukselle. Se vaan hukuttaa ja musertaa mut. En pysty tuntemaan mitään, enkä elämään. En osaa hukuttaa tätä tunnetta, enkä -- olemaan. Olemaan yhtään mitään.
Viikonloppu meni järkyttävässä alkoholin liikakäytössä. Kaloreita tuli kummallekin illalle monia tuhansia pelkistä juomista. Unirytmikin meni ihan sekasin, kun tuli valvottua aina aamuun asti. Baarissa olin loppujen lopuksi yksin, kun kaveri ei päässyt papereillaan sisään. Löysin uusia kavereita. Puhun täysin sekavia ja palelluin pakkaseen. Loppujen lopuksi heräsin jostain uuden ystävän luota.
Eilen kotiin saavuttuani nukuin 15h ja aamulla en selvinnyt kouluun. En selviä enää mihinkään.
Äiti raahaa mut kädestä pitäen aurinkoon, jotta piristyisin. Kysyy mitä mietin, kun ehdosttaa pihalle menemistä.
"Vois polttaa tupakan."
"Et polta." Äiti lähtee käyttämään koirat. Minä istun terassin rapuilla tupakan ja kahvin kanssa. Hetken aikaa tuntuu, että pystyn taas hengittämään. Ahdistus lievenee nikotiinin imeytyessä.
"Kida, täällä haisee tupakalle." Niin haisee. Anteeksi, että olen tässäkin asiassa näin epäonnistunut.
Laatikossa on suomi viinan loppu lantrattuna appelsiinimehuun. Hörppy siitä. Joisinko loputkin? Tasottavia. Ei tän olon kanssa voi elää.
Isi soittaa ajokoululle, etten pääse tänään ajamaan. Syynä migreeni. Parempi näin. Paniikkikohtaus ja autolla ajo ei varmaan sopisi yhteen.
Ainut positiivinen asia, että ruokahalukin on kadonnut. Olen sekoittanut koko kropan niin totaalisesti viinalla viikonlopun aikana, ettei vatsanikaan tunne enää nälkää. Onneksi.
Ihanaa, että Ystävä ymmärtää -ehkei osaa lohduttaa- , mutta ymmärtää kun on itsekin niin sekaisin. Pelottaa hänen vuokseen, kun hän on lopettanut syömisen. Hän ei ainakaan myönnä syömättömyyden johtuvat yhtä pinnallisista asioista, kuin minulla yleensä. Joten asia on mahdollisesti vielä vaikeampi. Hän ei myöskään suostu kohtaamaan ongelmiaan, tai ottamaan apua niiden hoitoon. En minäkään riitä hänelle, kuinka pystyisin. Itsehän vain istun lattialla tuijottelemassa pölypalloja nurkassa ja koitan aina välillä muistaa hengittää. Voisinko lopettaa kokonaan?
Viikonloppu meni järkyttävässä alkoholin liikakäytössä. Kaloreita tuli kummallekin illalle monia tuhansia pelkistä juomista. Unirytmikin meni ihan sekasin, kun tuli valvottua aina aamuun asti. Baarissa olin loppujen lopuksi yksin, kun kaveri ei päässyt papereillaan sisään. Löysin uusia kavereita. Puhun täysin sekavia ja palelluin pakkaseen. Loppujen lopuksi heräsin jostain uuden ystävän luota.
Eilen kotiin saavuttuani nukuin 15h ja aamulla en selvinnyt kouluun. En selviä enää mihinkään.
Äiti raahaa mut kädestä pitäen aurinkoon, jotta piristyisin. Kysyy mitä mietin, kun ehdosttaa pihalle menemistä.
"Vois polttaa tupakan."
"Et polta." Äiti lähtee käyttämään koirat. Minä istun terassin rapuilla tupakan ja kahvin kanssa. Hetken aikaa tuntuu, että pystyn taas hengittämään. Ahdistus lievenee nikotiinin imeytyessä.
"Kida, täällä haisee tupakalle." Niin haisee. Anteeksi, että olen tässäkin asiassa näin epäonnistunut.
Laatikossa on suomi viinan loppu lantrattuna appelsiinimehuun. Hörppy siitä. Joisinko loputkin? Tasottavia. Ei tän olon kanssa voi elää.
Isi soittaa ajokoululle, etten pääse tänään ajamaan. Syynä migreeni. Parempi näin. Paniikkikohtaus ja autolla ajo ei varmaan sopisi yhteen.
Ainut positiivinen asia, että ruokahalukin on kadonnut. Olen sekoittanut koko kropan niin totaalisesti viinalla viikonlopun aikana, ettei vatsanikaan tunne enää nälkää. Onneksi.
Ihanaa, että Ystävä ymmärtää -ehkei osaa lohduttaa- , mutta ymmärtää kun on itsekin niin sekaisin. Pelottaa hänen vuokseen, kun hän on lopettanut syömisen. Hän ei ainakaan myönnä syömättömyyden johtuvat yhtä pinnallisista asioista, kuin minulla yleensä. Joten asia on mahdollisesti vielä vaikeampi. Hän ei myöskään suostu kohtaamaan ongelmiaan, tai ottamaan apua niiden hoitoon. En minäkään riitä hänelle, kuinka pystyisin. Itsehän vain istun lattialla tuijottelemassa pölypalloja nurkassa ja koitan aina välillä muistaa hengittää. Voisinko lopettaa kokonaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)