Tuntuu niin raskaalle kirjoittaa kaikki ajatuksiani ylös. Niitä on liikaa ja taas aivan liian vähän. Yritän pakolla kääntää kolikon kiillotettua puolta näkyville ajatuksissani, mutta se on niin vaikeaa. Ehkei se ole kolikko vaan kokonainen kultaharkko, jonka toinen puoli vain on tummunut täysin tunnistuskelvottomaksi..
Olen hetken aikaa viettänyt aikaa "uusien" kavereiden kanssa. Osa on nuorempia, osa taas niitä "vähemmän pidettyjä". Ei mua kiinnosta, mutta mua pelottaa että mun "oikeat" kaverit alkavat halveksia mua.
Tänään pelko siitä, että jotain tosi pahaa tulee tapahtumaan kasvoi jälleen valtavaksi. Äiti yritti auttaa ja lohduttaa.
"Älä mieti liikaa."
"Niinhän mä kovasti yritänkin!" Toisaalta taas se ajatusten kieltäminenkin kasvattaa ahdistusta. Laittaa ne pelottavat ajatukset kytemään, kuin puita odottava takkatuli.
Voi miksi sen pitää olla niin vaikeaa nähdä totuutta. Kaikki sotkeutuu johonkin hämyisään sumuun. Peilikuvakin irvistelee kuin paholainen. Silti puntari näytti 50.9kg, vaikken edes perjaatteessa ole yrittänyt laihduttaa. Tottakai toivonut laihtumista, mutten tarkoituksessa yrittänyt.
En mä osaa uskoa, että olisin laihtunut kiloakaan. Peilikuvassa hyllyy vieläkin se 57 kiloinen sotamursu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti