Askeleita - mutta minne päin

Askeleita, askeleita pakko saada askeleita. Kaljaa, kaljaa, pakko saada olutta - pakko juoda monta. Pilvi, pilvi - saisinpä pilveä, ei en halua leimautua nistiveikkoihin, mutta eihän pieni pössyttely pahaa tee.
Yksikään päivä ei suju ilman jotain pakkomaista oiretta; pientä ahdistusta, joka paisuu suureksi, pientä juomista, joka paisuu känniksi - ei edes tarpeeksi pärjätä. En tiedä mitä teen. Olen niin riippuvainen näihin kaikkiin... päihteisiin. Siinä samalla olen kuitenkin hukannut mieleni ajatella kirkkaasti ja nauttia asioista ilman sitä jotain pientä, edes tupakkaa.
Tarve laihtua on kova. Ainut, mikä inhottaa alkoholissa ja pilvessä, niin ne vie syömisen tuskan pois, jollen silloin tulee helpommin syötyä. Toisaalta ei. Tavallaan unohdan sen ruoan juomisen yhteydessä, sekä pilven, mutta kotiin tullessani syön ja olen niin väsynyt, etten jaksa oksentaa.
Vitut. Välillä olen liian väsynyt, että jaksaisin edes nukkua.

Psykologi mainitsi sanan hypomanian, ja googletin asiaa. Kaikki siinä käy täydellisesti minuun, toisaalta se on osittain aina ollut persoonallisuuteni piirre. Viikon päästä on lääkäri, jossa saan ehkä vihdoin lääkitykseni kuntoon. Mulla ei oo ollut mitään rauhoittavia, eikä mitään ja välillä oloni todella käy niin levottomaksi, että ainut mihin tukeudun on netflix ja olut - josta seuraa vain pahaa mieltä ja morkkista.

Our endless numbered days

Yritä nyt keksiä hyvä tekstin aloitus - nääh en jaksa.

Maanantaina oltiin kaverin luona juomassa. Ei mitään rynnäkköhumalia, mutta ilta venyi myöhään. Kolmen aikaan tulin kotiin, enkä oikeen tiedä mikä laukaisi sen, että otin lenkkarit, koiran ja juoksin metsään. Mahdollisesti, laukaiseva tekijä oli ahdistus, tai tarve saavuttaa riittävä määrä askelia päivälle. Niin minä juoksin pitkin metsätietä - humalassa, kuin mikäkin.
Oli hyvin lähellä, etten jäänyt sille tielle nukkumaan. Jossain kohti kalorihirviö iski päähäni ja yritin oksentaa... eihän sieltä tietenkään enää mitää tullut, kun edellisestä ryypystäkin oli jo tunteja. Seuraavana aamuna nenäni oli veressä.
Seuraava päivä meni sängyssä maaten. Ei, ei krapulan takia. Ehkä väsymyksen...? Mahdollisesti. Eniten minua kalvasi kuitenkin tunne, etten ole mitään, enkä ansaitse ketään. Inhosin itseäni, kun en jaksanut nousta ylös. Aiheutin turhan huolen (Jälleen kerran) vanhemmilleni. En päässyt lenkille, enkä tehnyt muutenkaan mitään muuta, kuin nukuin ja ahmin jälleen illalla. (Oksensin, oksensin, oksensin)

Olen hankkinut sellaisen apin, joka laskee askeleeni, johon voit laittaa päivän ruoat jne. Se on ollut todella motivoiva. Tänäänkin juoksin 5km lenkin, mikä minun tapauksessani on aika paljon, koska en ole pahemmin urheilua harrastanut lähiaikoina. Nyt olen jälleen helvetin motivoitunut laihtumaan ja nautin tästä tunteesta. Ainut vain, että kun en voi syödä juon alkoholia, mikä pilaa aivan liikaa asioita elämässäni.
Nytkin avasin korkin... enkä tiedä jälleen kerran mitä teen tällä illalla. Minulle iskee hirveä turhautumisen tunne, jollen pääse jonnekin tekemään jotain. Pilvi olisi tilanteessani helvetin hyvä ratkaisu, koska se ei toisi kaloreita, mutta saisi pääni pyörälle.

Olisi tosi kiva kuulla teistä rakkaat lukijat. <3 Jättäkää ihmeessä omia ajatuksia, tai mitä tahansa, jos siltä tuntuu.

Nuku hyvin

Tänään isäni veljen tuhkat levitettiin matkalle kohti ikuisuutta. Hänet vietiin meiltä liian aikaisin, aivan liian nuorena. Hän ei tule näkemään lapsensa valmistujaisia, eikä sitä kuinka hänen lapsensa varttuvat vanhemmaksi. Hän ei pääse enää viettämään iloisia kesäiltoja, eikä lähtemään metsälle isäni kanssa.
"Hänen isä näytti niin hauraalle levittäessään lapsensa tuhkia" - kenenkään vanhemman ei tulisi kokea sitä. Ikinä.
En osaa ajatella asiaa, en lähes edes itkeä. Minua kalvaa hirveä yksinäisyys ja onttous.

Nuku hyvin rakas setäni. Kyllä me tullaan sua vielä moikkaamaan.

PieniISO tyttö

Eilinen, voi eilinen. Pilveä ja järkyttävää ruokatranssia. Ruokaa enemmän kuin pitkään aikaan ja tuska oksentaa. Tuska laittaa hana päälle, ettei Poika kuule, ja youtube-videot täysille. En ajatellut - en edes tunnistanut itseäni - minun oli PAKKO syödä. Pakko. Aivan kuin henkeni riippuisi asiasta, aivan kuin kuolisin, jollen tyhjentäisi popcorn-pussia 5minuuttiin. Järkeville ajatuksille ei ollut tilaa.

Tänään olen juonut kahvia ja yhden kaljan. Vatsaani kivisti niin paljon, että kävin ostamassa Skyrin. Toivon, etten söisi tänää enempää, tiedän, että tulen saamaan alkoholista jo tuplasti tarvitsemani kalorimäärät. 

Ilta pelottaa. Pelottaa nähdä ihmiset, jotka joskus tunsin. Pelottaa, miten tulen käyttäytymään. Pystynkö olemaan fiksusti? Pystynkö olemaan juomatta tuplasti liikaa? En haluaisi jälleen nolata itseäni kaikkien edessä. Pystynkö hallitsemaan lihalliset haluni? En voi satuttaa Poikaa, en jälleen.

Mieleni tekee tupakkaa. Tämä junamatka kotiin puuduttaa. Turruttaa aivot ja selkärankani. Saa mieleni huutamaan ja käteni nykimään. En pysty rauhoittua, enkä keskittyä yhteen asiaan. Aivoni pyörivät liian lujalla teholla, aivan kuin ne yrittäisivät ratkaista vaikeinta matikan tehtävää. Turhaudun tähän tunteeseen. 

Ihmiset junassa tulevat liian lähelle omaa tilaani. Pelkään jalkojeni osuvan toisiin, aivan kuin muut ihmiset voisivat polttaa ihoni. 

Haluan jotain. Haluan jotain niin paljon. En tiedä - ehkä jotain kiksejä, mutta mistä? Olen jo kokeillut alkoholin kaikki hyvät ja huonot puolet. Pilvi ei juuri tuo minulle vaikutusta, ei ainakaan mitään mistä nauttisin. Tupakka on vain yksi pahe muiden joukosta. Mitä seuraavaksi?

Kävin eilen lenkillä. Juoksin vain vaivaiset 2,6km, mutta silti oksennus oli virrata läpi kehoni, kun järkevä puoli minussa käski pysähtymään. Välillä vihaan tätä "viisasta" puoltani niin paljon. Viisaalla puolella on omatunto ja järki - tarve ajatella asioiden jälkiseuraukset. (Tarve ajatella.) 

Välillä haluaisin kadota. Kadota muulta maailmalta - kadota itseltäni. Tiedän, etten ole niin itsekäs, että voisin jättää vain kaiken, mutta silti leikin tällä ajatuksella luvattoman paljon. 

Luulen hallitsevani tämän pelin, olevani tarpeeksi vahva taistelemaan kaikkea vastaan, mutta en minä ole. Olen vain pieni(ISO) tyttö. 

Väärä kuva

Näen kauniin tytön kaupassa; tytön jolla on kultaa hohtavat terveet pitkät hiukset, tytön jolla on treenattu vartalo ja kyykätyt pakarat. Tuo tyttö hymyilee aitoa hymyä, nauraa aitoa naurua ja nauttii ihmisten kanssa olemisesta. Tuolla tytöllä on suunnitelmia elämässä - tulevaisuus.

Vilkaisen itseäni likaisen puhelimeni näytöstä. Tyttö tuossa puhelimessa näyttää suttuiselle, jotenkin ontolle. Hän on yrittänyt peittää virheensä paksun meikin alle, mutta tummat ja väsyneet silmät paljastavat hänet. Hiukset ovat likaiset ja roikkuvat elottomina hänen olkapäillään. Takin reunassa on jotain epämääräistä - luultavasti oksennusta edelliseltä viikonlopulta, jolloin hän jälleen hankki itsensä lähes tiedottomaan tilaan. 

Kuljen väsyneenä kaljahyllyä kohti ja kaappaan puolikkaan pirkan olutkontin kantooni. Ähisen tuskastuneena kassalleni päästessäni, kun yritän löytää laukkuni pohjalta ikivanhaa lompakkoani. 

-"Yksi westin vihreä." Mumisen vaisusti katsomatta myyjää. Samalla ojennan hänelle henkkarini. Henkkareissa on tyttö, jolla on terveet hiukset ja elävät silmät. En tiedä miten olen onnistunut huijaamaan itsestäni sen näköisen. 

Istun yksin tietokoneella ja katson neljättä tuntia netflixiä. En tosin jaksa panostaa katsomiseen erityisen paljoa. Avaan viidettä kaljaa ja puristelen ahdistuneesti vatsaani. Mieleni huutaa punaviiniä.

Ilta hiipii, talo ja koko kylä hiljenee autuaaseen uneen. Kaljat ovat loppumassa ja alan himota järjettömästi ruokaa. Hiivin keittiöön. Yksi leipä, toinen, kolmas - vähän suklaata, koko levy. Rata jatkuu, kunnes oloni on niin silmittömän huono, etten voi tehdä enää muuta kuin oksentaa. Hiivin ulos ovesta ja juoksen hammasharja kädessäni pimeyteen. 

Haluaisin huutaa, mutta en pysty, en tunne mitään. Kyykistyn kuusen juurelle ja tungen hammasharjan väärän pään kurkkuuni. Nieluuni nousee oksettava mallaksen maku. 

-"Helvetin kaljat..." Mumisen. En meinaa saada ruokaa ollenkaan ulos, kun vatsani on täynnä nestettä. Pahin virhe mitä voi tehdä, jos aikoo oksentaa, on se, että juo nestettä. Silloin neste tulee ensin ylös ja koko operaatiosta tulee entistä hirveämpi. 

Vatsani kramppaa ja oloni on entistä huonompi. En saanut tarpeeksi ulos, enhän minä ikinä saa. Minusta tulee aina vain lihavampi ja lihavampi. Mieleni on sairaampi, kuin pitkään aikaan. 

Sää on tuulinen. En tykkää tuulesta. Rakastan niitä öitä, kun kaikkialla on aivan hiljaista. Kun sytytän tupakan ja voin nähdä savun leijailevan hiljalleen taivaan tuliin, muodostaen kiehtovia kuvia. Silloin voin tuntea pientä rauhaa sisälläni. Silloin kun tunnen olevani ainut ihminen tässä maailmassa, missä kukaan ei vaadi minulta mitään. Tämä hetki kestää ehkä pari sekuntia ja aina yritän sinnitellä siinä kovasti kiinni. Ehkä sinnittelen liian lujaa, jolloin murskaan koko kauniin kuvan omien vaatimuksieni ja vääristymieni alle. 

Nyt taivas on harmaa, en tiedä mitä se aikoo.