Vilkaisen itseäni likaisen puhelimeni näytöstä. Tyttö tuossa puhelimessa näyttää suttuiselle, jotenkin ontolle. Hän on yrittänyt peittää virheensä paksun meikin alle, mutta tummat ja väsyneet silmät paljastavat hänet. Hiukset ovat likaiset ja roikkuvat elottomina hänen olkapäillään. Takin reunassa on jotain epämääräistä - luultavasti oksennusta edelliseltä viikonlopulta, jolloin hän jälleen hankki itsensä lähes tiedottomaan tilaan.
Kuljen väsyneenä kaljahyllyä kohti ja kaappaan puolikkaan pirkan olutkontin kantooni. Ähisen tuskastuneena kassalleni päästessäni, kun yritän löytää laukkuni pohjalta ikivanhaa lompakkoani.
-"Yksi westin vihreä." Mumisen vaisusti katsomatta myyjää. Samalla ojennan hänelle henkkarini. Henkkareissa on tyttö, jolla on terveet hiukset ja elävät silmät. En tiedä miten olen onnistunut huijaamaan itsestäni sen näköisen.
Istun yksin tietokoneella ja katson neljättä tuntia netflixiä. En tosin jaksa panostaa katsomiseen erityisen paljoa. Avaan viidettä kaljaa ja puristelen ahdistuneesti vatsaani. Mieleni huutaa punaviiniä.
Ilta hiipii, talo ja koko kylä hiljenee autuaaseen uneen. Kaljat ovat loppumassa ja alan himota järjettömästi ruokaa. Hiivin keittiöön. Yksi leipä, toinen, kolmas - vähän suklaata, koko levy. Rata jatkuu, kunnes oloni on niin silmittömän huono, etten voi tehdä enää muuta kuin oksentaa. Hiivin ulos ovesta ja juoksen hammasharja kädessäni pimeyteen.
Haluaisin huutaa, mutta en pysty, en tunne mitään. Kyykistyn kuusen juurelle ja tungen hammasharjan väärän pään kurkkuuni. Nieluuni nousee oksettava mallaksen maku.
-"Helvetin kaljat..." Mumisen. En meinaa saada ruokaa ollenkaan ulos, kun vatsani on täynnä nestettä. Pahin virhe mitä voi tehdä, jos aikoo oksentaa, on se, että juo nestettä. Silloin neste tulee ensin ylös ja koko operaatiosta tulee entistä hirveämpi.
Vatsani kramppaa ja oloni on entistä huonompi. En saanut tarpeeksi ulos, enhän minä ikinä saa. Minusta tulee aina vain lihavampi ja lihavampi. Mieleni on sairaampi, kuin pitkään aikaan.
Sää on tuulinen. En tykkää tuulesta. Rakastan niitä öitä, kun kaikkialla on aivan hiljaista. Kun sytytän tupakan ja voin nähdä savun leijailevan hiljalleen taivaan tuliin, muodostaen kiehtovia kuvia. Silloin voin tuntea pientä rauhaa sisälläni. Silloin kun tunnen olevani ainut ihminen tässä maailmassa, missä kukaan ei vaadi minulta mitään. Tämä hetki kestää ehkä pari sekuntia ja aina yritän sinnitellä siinä kovasti kiinni. Ehkä sinnittelen liian lujaa, jolloin murskaan koko kauniin kuvan omien vaatimuksieni ja vääristymieni alle.
Nyt taivas on harmaa, en tiedä mitä se aikoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti