Burn the sky down

Mä oon yrittänyt ja tsempannut. Hoitanut kunnialla kaikki joulun pakolliset sukuloinnit ja lapannut ruokaa nauraen suuhun. En halunnut katsoa ruokaa, enkä maistanut sitä - mun oli vaan pakko syödä ja olla normaali.
Eilen olin serkulla juomassa sangriaa ja pelaamassa lautapelejä. Yöllä ennen nukkumaan menoa päätettiinkin tehdä jotain ruokaa; nuudeleita, tuc-keksejä, juustoja jne. Mulla oli ihan älyttömän paha olo sen syömisen jälkeen. Siinä pienessä laskuhumalassa inhosin niin paljon itseäni ja koko ajan pohdin milloin uskaltaisin mennä oksentamaan ja syyttää asiasta alkoholia. En oksentanut. Hiivin ahdistuneena nukkumaan.
Tänään söin yli puoli rasiaa suklaata, paketin tuc-keksejä ja juustopöydän antimia. Perheen kanssa rauhallista ja mukavaa leffailtaa. Joopajoo. Ahdistusta ja tunteiden pakkoturruttamista.
Olin päivemmällä shoppailemassa, mutten kestänyt sovituskoppien armotonta peilikuvaa. Inhosin kaikkea itsessäni. Tiedän lihoneeni, mutta sen näkeminen niin selkesti saa minut voimaan niin pahoin, etten osaa kuvailla sitä. En saanut oikeen mitään edes ostettua. En mä ansaitse mitään. Näytän kaikissa vaatteissa järkyttävälle sotanorsulle.
Uuden vuoden tulo ahdistaa minua, vaikkei mulla ole edes kunnon suunnitelmia. En vain haluaisi näyttäytyä missään näin ällöttävänä syöttöpossuna. Uv:n jälkeen pakko alkaa herkkulakkoon tansseihin asti ja alkaa urheilla. Pakko aloittaa kunnolla ja laihtua, ellen halua päätyä aikaiseen hautaan masennuksen vuoksi.

Jouluaatto

Jouluaatto meni paremmin kuin ajattelin. Tuli syötyä, mutten vetänyt mitään jäätäviä övereitä. Lahjoja tuli paljon ja mielestäni liikaakin. En mä niitä kaikkea ole millään ansainnut. Yhteisen joulun rakentamiseenkaan en kyllä laittanut tikkuakaan ristiin. Silti olen kiitollinen kaikille läheisilleni ja varsinkin vanhemmilleni, jotka jaksavat muistaa ja tsempata minua, vaikken yleensä kiitollisuuttani osaakaan näyttää. <3
Lahjoista sen verran, että sain vihdoin hajonneen puhelimeni tilalle uuden, sekä kuulokkeet ja pannan lämmittämään korvia näin viileällä kelillä. Luultavasti näistä inspiroituneena löysin itseni lenkiltä, vaikka koko muu talo ihmetteli, että kuka kumma lähtee jouluaattona juoksemaan. (Niin ihmettelin itsekin!) Niin minä sitten hymyssä suin juoksin n.8km ja oli kyllä mukavaa. Huomasin kyllä kunnon laskeneen viime kerrasta rankasti, mutta hyvällä musalla ja pienellä "suomiperkele"-asenteella sain jalat liikkumaan.

 Nyt syön suklaata ja katson jouluista elokuvaa.
Toivotan kaikille oikein ihanaa ja rauhallista joulua, johon toivottavasti ei sisälly kamala ahdistus ja masennus. Iloista joulua kaikille ihanille ihmisille siellä ruudun takana <3

Miksen vaan osaa elää?

Syöty on ja paljon. Kaksi päivää naurettu kavereiden kanssa ja pistelty joulun herkkuja suuhun oikein urakalla. En ole edes oksentanut, vaikka ajatus päässä onkin kummitellut. Alkoholiakin tuli vedettyä oikein urakalla joululoman alun kunniaksi.
 Paino on pysynyt samassa 52kg paikkeilla, eikä varmasti joulun aikana tule menemään ainakaan alas päin. Olen lähinnä vältellyt puntaria, koska tieto siitä, että olen vain lihonut ei todellakaan auta minua. En jaksa tsempata itseäni edes liikkumaan.
Eilen vielä nauroin ja olin lähes ylipirteä. Juttelin äidille ja muokkailin samalla kuvia, mutta jo tästä aamusta tiesin, ettei tästä päivästä tulisi yhtään mitään. En olisi halunnut nousta sängystä ja tunsin kyyneleet silmissäni, ennen kuin kerkesin pestä kasvojani yön jäljiltä. Söin aamupalaksi liikaa ja ahdistuin. Huusin siskolleni, joka ihmetteli, mitä vittua mulle on tapahtunut. Niin kertokaa se? Miksen osaa elää ja nauttia?
Koko joulu ahdistaa. En halua lahjoja, en ansaitse niitä. En ole panostanut kenenkään muidenkaan lahjoihin, eikä minulla ole vielä edes kaikille perheenjäsenille lahjoja. Paketeiden kääriminen ahdistaa ja ajatus elämästä oksettaa. En mä jaksa tätä. Mä haluan vajota jonnekin tiedottomana, ettei mun tarvitse kestää itseäni.

Psykiatri

Tänään olin keskustelemassa äitini kanssa terveydenhoitajalle ja nuorisopsykiatrille. Lähinnä istuin hiljaa ja tuijotin roskapöntön kantta. Yritin pidätellä itkua, mutta muutama kyynel karkasi silti. Tuntui kamalalle kuulla äidin huolista minua kohtaan  ja tuntea nirppanokkaisen terkkarin katse minun, vielä yöstä turvonneissa kasvoissa.
Puhuimme lähinnä masennuksesta ja ahdistuksestani. Syömisvammailuista en puhunut muuta, kuin mainitsin ysiluokan yliurheilupätkästä, kun minulta siitä kysyttiin. En muutenkaan juuri pystynyt puhumaan, koska kamala pala oli tukkinut kurkunpääni.
Psykiatri kyseli, kelle kerron asioita, kun ahdistus on pahimmillaan ja totesin, etten juuri kellekään. Tämä blogi on ainut paikka, minne todella voin vuodattaa näitä asioita. Äiti yritti selittää, että kyllä hän ja isäni kestäisivät mitä tahansa, kun mainitsin pelkoni, etten tiedä kestäisivätkö äiti ja isä elää kaikkien ongelmieni kanssa. Äiti ei kuitenkaan tainnut tajuta pointtiani. Eniten minua pelottaa, että jos kertoisin kaikki itsemurha-ajatuksetkin heille, he eivät enää uskaltaisi jättää minua yksin ja huolehtisivat entistä enemmän menemisistäni. 

Psykiatri vaikutti osaavalle. Hänestä huomasi elämänkokemuksen ja, että hän tiesi mistä puhui, eikä koittanut olla yli-innokas, toisin kuin edellinen.
Sovittiin, että tapaan psykiatrin ensi vuoden alussa ilman äitiä, ja lyhyen tutustumispätkän jälkeen sovitaan, että miten jatketaan eteenpäin.
Terkkari suositteli melatoniinia uniongelmiin, joten nappasimme niitä mukaan kotimaktalla. Päässä tuntuu vähän hassulle nyt, kun tunti sitten pistin pari nappia nassuun. Ehkä todella saisin pitkästä aikaa ajoissa ja kunnolla unen päästä kiinni.

Kuulumisia

Jotenkin oon yrittänyt elää siinä turvallisuuden tunteessa, että kaikki on hyvin, eikä tarvii turhia stressailla. Tippaakaan en oo liikkunut ja elän lähinnä herkuilla. En edes ole juuri oksennellut, koska en ole jaksanut nähdä sitä piilottelun vaivaa. Olen jutellut yhdelle uudelle jätkälle lähes jatkuvasti, mikä on ollut tosi piristävää pitkästä aikaa.  --  Nyt asiat kuitenkin alkavat kaatua. Itkettää ja ällöttää. Itseinho on järkyttävää ja mun itsetunto jälleen ihan pohjamudissa. Jotenkin olin ihan älyttömän mustasukkainen, kun tajusin sen jätkän puhuvat yhdelle ihan älyttömän nätille tytölle ja en pystynyt tekee mitään muuta kun syyttää itseäni. "mä oon niin ruma läski ihminen. Ei kukaan halua mua. En mä oo riittävä. Läskiläskioutopaska" 
Että mua ottaa päähän, kun en osaa elää. Mä vaan hajoon kasaan ja riehun oman synkän muurini takana, jonka olen itse pikkuhiljaa rakentanut. Se tunne, kun et vaan pysty tekemään mitään on ihan hirveä. Sä et jaksa ja sun oma mieles vaan tuhoaa sut.
Huomenna on se psykologi ja vähän ahdistaa. Toivon todella, etten hajoo ihan käsiin. En haluis, että äiti tulee sinne, koska en halua itkeä sen edessä, enkä kertoa kaikkia asioita. Mistään laihdutusasioista en aikonutkaan kertoa, vaan enemminkin masennuksesta, ahminnasta ja ahdistuksesta.

Kooma

En oikein tiiä mitä kertoisin. Välillä menee hyvin ja välillä tosi heikosti.
Eilinen yö meni ihan järkyttävässä pöhnässä. Lähdettiin kaverin kanssa ratailee ja päädyttiin loppujen lopuksi jatkoille jonnekin pilviluolaan. Olin ihan rikki ja loppujen lopuksi aamukuuden aikaan nukahdin. 10 aikaan kaveri repi minut sängystä ja lähdettiin kiireella bussia kohti, että päästäisiin kämpälle nukkumaan. Niinpä mä meikit levinneenä ja korkkarit väärissä jaloissa juoksin sinne pahuksen bussiin ja siihen mun muistikuvat päättyy. Kahden aikaan heräsin kivaan pieneen päänsärkyyn.
Paino on jossain 51kg paikkeilla, mutta tämän päivän jälkeen taas iloisen noususuuntainen. Ruokaa on syöty aivan älyttömästi ja mm. juustopöydästä tuli ihan muutamaa juustoa syötyä Tuc-keksejen päällä.
Keskiviikkona mulla on pitkästä aikaa psykiatri ja jo valmiiksi pelottaa. Oon kohtuu varma, etten pysty tekemään muuta kuin itkemään. Fuu.

...

Miten tää päivä on mennyt?
- No; Jätin menemättä kouluun ja itkin koko aamun. Äiti yritti kannustaa ja tsempata, enkä pystynynt uskomaan mitään, mitä hän sanoi. Pakotin itseni koiran kanssa kävelylle. Illalla söin ja oksensin vuoronperään. Herkkuja meni mättötahdissa ja pihalle en saanut puoliakaan. Iltapalaksi meni kaikkea ihan liikaa, mutten jaksanut mennä oksentamaan.
Joo kaikenkaikkiaan taas tosi kiva päivä. Kouluhommia pitäisi tehdä, mutta teen kaikkea mahdollista, millä voin viivästyttää aloittamista. Jes.

Se on mä vaan mun pimee puoli

Kamala päivä. Aamulla oli ajotunti, eikä koko tunnista jäänyt juuri ainuttakaan muistikuvaa. Vasta ajotunnin jälkeen kävellessäni mieli maassa tupakkapaikalle, tajusin, etten ollut varmaan tuntiin miettinyt yhtään mitään.
Yksin röökillä ollessani yritin vahvasti vastustaa kiusausta jäädä maahan makaamaan ja pakotin jalat kohti koulua, vaikka koko ajatus olikin vastenmielinen. Kaverit oli perseestä, eikä ketään kiinnostanut mun elämä. Välillä tuntuu, että kaikilla muilla on joku oikeus valittaa niitten elämästä ja yritän tsempata niitä, mutta mulla ei oo mitään oikeuksia olla mieli maassa, eikä ketään kiinnosta auttaa mun pienissä probleemissa. Koulupäivä muutenkin tuntui tosi rankalle. (vaikka olin koululla vain hurjat 3tuntia!) Harkitsin vakavasti hyppäämistä kolmannen kerroksen kaiteelta, kun tajusin miten järjetön ajatus oli. Pelkään välillä itsäeni ja että teen jotain äärimmäisen tyhmää, mistä ei ole enää paluuta.

Koko päivän on meinannut itkettää ja kaikki on tuntunut älyttömän vaikealle. Välillä melkein tuntuu, että pelkään olla iloinen. En mä ansaitse olla iloinen. Mä oon lihava saamaton paska ja mä en saa tehä mitään, mistä voisin tulla onnelliseksi. Ihan järjetönhän toi koko ajatus on. En mä tajua mitä luulen saavuttavani sillä, että meinaan vaan jatkuvasti luhistua kasaan. Mua vaan pelottaa ehkä tuntea yhtään mitään. En tiiä miks musta tuntuu turvalliselle kellua tässä itsesäälipaskassa (jalihoa). Mä viihan tätä tunnetta! Ja silti en jaksa taistella irti tästä. Vittu.

Päivän aikana on mennyt:
Aamupala: Joulukalenterin suklaa
3 kuppia kahvia
Iltaruoka: hapankorppu, salaattia
Iltapala: hapankorppu, näkkäriä, pari lusikallista suklaakakkua, 3Fazerin sinistä suklaata, puuroa, jossa raejuustoa ja vadelmia, shottilasillisen verran jotain suklaamössöä, puolikas suklaakaurakeksi
(Ihan varmasti olen syönyt jotain muutakin, mutten saa päähäni mitä. D::)
Iltapala ahdistaa älyttömästi. Haluan oksentamaan hetihetiheti! Silti yritän parhaani olla oksentamatta, koska kiinni jäämisen riski on liian suuri.

Istuin äsken ahdistuneena sängylläni, kun äiti tuli kysymään mikä olo. Kerroin, että ahdistaa vaan kaikki ja että haluaisin oppia hallitsemaan ahmintaani. Äiti lupasi, että mulle tullaan hankkimaan apua ja kaikki kääntyy vielä hyväksi. (Jätin kertomatta, että haluaisin jatkuvasti oksentaa kaiken, mitä olen syönyt, koska en halua, että syömisiäni aletaan sen enempää vahtia.)

Mun olo on vaan niin toivoton. Oon niin pettynyt itseeni, kun en päivääkään voi olla herkuttelematta, enkä osaa hallita iltapalakäyttäytymistäni yhtään. Tosin kunniakseni on sanottava, että olin jo hakemassa valtavaa kakun palaa huoneeseeni, kun sitten päädyinkin mutustamaan vain hieman keksiä ja valittamaan olosta äidilleni. Väsyttää ja itkettää elää. En halua enää kouluun, vaikkei sitäkään ole kuin 5päivä. Hommia rästissä on kuitenkin älyttömästi, enkä saa mitään aloitettua, kun olen näin laiska paska. :/  (ei muuten enää ole ihmiskriisiä siitä yhestä tyypistä. Siinä kohti, kun joku voi nuolla niin monen eri ihmisen kanssa yksissä bileissä, kuin se niin - huhhuh. Alkaa jo vähän oksettaa ja naurattaa semmonen huorailu. Ei se oo mun arvonen xddd)

Mieleltään sairas EDIT!

VITUN VITUN VITUN VITTU! Mus sisko tietää mun oksenteluista. En tiiä kuinka paljon muutakin se tietää. Ehkä se käy kattoo mun sivuhistoriaa? Ehkä se jopa tietää tästä blogista. Mua oksettaa. En osaa suhtautua tähän, enkä tiiä osaanko suhtatuu mun siskoon enää samalla tavalla. En tajua miten se voi suhtautua muhun. Se sano et oon sairas mieleltäni. Se on totta. Mä oon oikeesti ihan vitun pimeä päästäni, joten miten terve ihminen osaa suhtautuu enää tälläseen sekopäähän mitenkään normaalilla tavalla.
Ällöttävää. En haluu kohdata mun siskoo enää. Oon jotenkin luullut, et oon selvinnyt aika näkymättömänä näitten mun sekoilujen suhteen, mut jos siskokin tietää, niin ketä muita aavistelee jotain. Ja kuinka paljon ne tietää? Näkeeks kaikki, et mä oon sairas sekopää? Ahdistus kasvaa ja samoin vaa´an numerot.
En ollu tänään koulussa. Ei huvita. Mua ei huvita enää mitään. Haluan kuolla.

EDIT// Äiti pyysi äsken keskustelemaan. Hän lupasi soittaa terkkarille ja kysyä mulle apua. Ehkä ihan hyvä. Ajatukset vähän ristiriitaiset. Itkettää. Haluan apua tähän mun ahmimiseen ja masentuneisuuteen. Yritän ottaa tän hyvänä asiana, koska en oikeesti tiiä kuinka kauan enää olisin muutenkaan pystynyt pitää kulisseja ylhäällä. Yritän nyt itsekin nähdä jotain vaivaa ruokailujeni eteen, ettei jokainen ilta menisi niin järkyttäväksi mättämiseksi... Saa nähdä. Isin kommentti oli"Onko taas asiat karannut vähän käsistä" Vähän.
Oon oikeestaan tosi ilonen ja liikuttunut siitä, että mun porukat ei alkanut tuomitsemaan mua tai huutanu mulle. Eivätkä kutsuneet mieleltää sairaaks. Kai ne yrittää ymmärtää ja auttaa. Kiitos heille.
(Koskaan ennen en oo itknyt samalla kun kirjotan... nyt en voi näille kyynelille mitään. En oo itkenyt ikuisuuteen.)

Basic darrapäivä

Eiliset bileet meni yllättävän hyvin. Harmittaa vaan, kun en osaa lainkaan nauttia hetkestä ja takerrun typeriin yksityiskohtiin, jotka latistaa vaan mun omaa fiilistä. Toinen vaihtoehtohan sitten on, että olen niin älyttömän kännissä, ettei mulle jää mitään muuta kuin musta aukko koko illasta ja kamala häpeä.

 Eiliset ruokailut ahdisti etukäteen, mutten kuitenkaan ihan älyttömästi alkanut ahmimaan, mikä on hyvä juttu. En myöskään oksentanut. (Paitsi ahdituksesta viiden aikaa yöllä, kun tulin himaan ja sain pienen hysteerisen kohtauksen itsekseni, mutta sitä ei lasketa.)
Tämä päivä on mennyt kamala darrassa sängyssä maaten. Aamulla - luultavasti vielä pienessä humalassa, koska heikotus ei ollut kerinnyt iskeä - söin liikaa coctailpiirakoita ja palan kahdesta erilaisesta kakusta. Ahdisti ja olisin halunnut oksentaa, mutta kömmin kuitenkin vain takaisin sänkyyn sinkkuelämä-maratoonin pariin.

Kohta syödään joulutorttuja ja glögiä. Ajattelin sallia itselleni tämän päivän möttöilyt, koska koko alkuviikko on mennyt niin järkyttävässä oksennuskierteessä, ettei mitään rajaa. Olen muutenkin niin pöhnässä, etten oikein jaksa välittää.
Huomenna jälleen ruotuun. Paino on takertunut aika samoihin numeroihin, missä ne koko ajankin on ollut. Ei onneksi ole noussut, vaikka olen lähes poikkeuksetta syönyt jokaisena päivänä n. 3 ihmisen kaloreiden verran ja sen jälkeen oksentanut. (hups..) Ehkä nyt polveni parannuttua jaksan taas alkaa keskittymään laihduttamiseen paremmin. + Sisko sanoi, että mun jalat näytti tosi pienille, kun eilen esiinnyin tanssiryhmäni kanssa. Jes. 

Kirjoittelen teksiä tällä hetkellä niin pöhnässä, että taidan painua takaisin nukkumaan. #buranaanassuun

Sitä samaa

Samaa rataa mennään. Ahminta ja oksennus nätisti rinnakkain. Kieltämättä vähän pelottaa, että miten tästä kierteestä pääsen pois. Huijaan vain itseäni käytökselläni, mutta koska paino jostain ihmeen syystä on laskenut hieman, niin motivaatio ruokakäytäntöjen muuttamisen suhteen on aika heikkoa.

Ei oikein mitään uutta kirjoiteltavaa. Viikonloppuna tapahtuu taas kaikenlaista, joten saa nähdä kuinka rikki olen sen jäljiltä.
Ps. Vaihdoin yläbannerin "jouluisempaan". Vähän se on creepy, mutta sopii kuvioon. #ikuinenjoulufiilistelijä