Psykiatri

Tänään olin keskustelemassa äitini kanssa terveydenhoitajalle ja nuorisopsykiatrille. Lähinnä istuin hiljaa ja tuijotin roskapöntön kantta. Yritin pidätellä itkua, mutta muutama kyynel karkasi silti. Tuntui kamalalle kuulla äidin huolista minua kohtaan  ja tuntea nirppanokkaisen terkkarin katse minun, vielä yöstä turvonneissa kasvoissa.
Puhuimme lähinnä masennuksesta ja ahdistuksestani. Syömisvammailuista en puhunut muuta, kuin mainitsin ysiluokan yliurheilupätkästä, kun minulta siitä kysyttiin. En muutenkaan juuri pystynyt puhumaan, koska kamala pala oli tukkinut kurkunpääni.
Psykiatri kyseli, kelle kerron asioita, kun ahdistus on pahimmillaan ja totesin, etten juuri kellekään. Tämä blogi on ainut paikka, minne todella voin vuodattaa näitä asioita. Äiti yritti selittää, että kyllä hän ja isäni kestäisivät mitä tahansa, kun mainitsin pelkoni, etten tiedä kestäisivätkö äiti ja isä elää kaikkien ongelmieni kanssa. Äiti ei kuitenkaan tainnut tajuta pointtiani. Eniten minua pelottaa, että jos kertoisin kaikki itsemurha-ajatuksetkin heille, he eivät enää uskaltaisi jättää minua yksin ja huolehtisivat entistä enemmän menemisistäni. 

Psykiatri vaikutti osaavalle. Hänestä huomasi elämänkokemuksen ja, että hän tiesi mistä puhui, eikä koittanut olla yli-innokas, toisin kuin edellinen.
Sovittiin, että tapaan psykiatrin ensi vuoden alussa ilman äitiä, ja lyhyen tutustumispätkän jälkeen sovitaan, että miten jatketaan eteenpäin.
Terkkari suositteli melatoniinia uniongelmiin, joten nappasimme niitä mukaan kotimaktalla. Päässä tuntuu vähän hassulle nyt, kun tunti sitten pistin pari nappia nassuun. Ehkä todella saisin pitkästä aikaa ajoissa ja kunnolla unen päästä kiinni.