Jotenkin oon yrittänyt elää siinä turvallisuuden tunteessa, että kaikki on hyvin, eikä tarvii turhia stressailla. Tippaakaan en oo liikkunut ja elän lähinnä herkuilla. En edes ole juuri oksennellut, koska en ole jaksanut nähdä sitä piilottelun vaivaa. Olen jutellut yhdelle uudelle jätkälle lähes jatkuvasti, mikä on ollut tosi piristävää pitkästä aikaa. -- Nyt asiat kuitenkin alkavat kaatua. Itkettää ja ällöttää. Itseinho on järkyttävää ja mun itsetunto jälleen ihan pohjamudissa. Jotenkin olin ihan älyttömän mustasukkainen, kun tajusin sen jätkän puhuvat yhdelle ihan älyttömän nätille tytölle ja en pystynyt tekee mitään muuta kun syyttää itseäni. "mä oon niin ruma läski ihminen. Ei kukaan halua mua. En mä oo riittävä. Läskiläskioutopaska"
Että mua ottaa päähän, kun en osaa elää. Mä vaan hajoon kasaan ja riehun oman synkän muurini takana, jonka olen itse pikkuhiljaa rakentanut. Se tunne, kun et vaan pysty tekemään mitään on ihan hirveä. Sä et jaksa ja sun oma mieles vaan tuhoaa sut.
Huomenna on se psykologi ja vähän ahdistaa. Toivon todella, etten hajoo ihan käsiin. En haluis, että äiti tulee sinne, koska en halua itkeä sen edessä, enkä kertoa kaikkia asioita. Mistään laihdutusasioista en aikonutkaan kertoa, vaan enemminkin masennuksesta, ahminnasta ja ahdistuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti