Vuoden viimeinen teksti, alkoholismi, syömishäiriö

Syvä huokaisu, muistutan itseäni siitä ketä varten tätä blogia kirjoitan: itsäeni. Itseäni varten silloin kun menee huonosti ja ei ole paikkaa tai halua purkaa omia juttujaan kellekään. Muistutan itseäni myös siitä, että tämän blogin pitäminen ei todellakaan ole mikään suoritus minun ei täydy pitää tätä.

Olen ollut viimeaikoina jälleen vähän ryytyneempi. Mielessäni on käynyt purkaa ajatutksia tänne, mutta se kaikki on todella jäänyt sinne ajatuksen tasolle ja lipunut nopeasti kauas pois mielestäni. Se ei oikeastaan ole kovin hyvä juttu, olisi pitänyt vain tarttua läppäriin avata tämä blogi ja antaa ajatuksen purkautua tekstinä pihalle. Olisin saanut puhdistettua mieltäni enkä vain rypenyt ahdistuksen ja itsesyyttelyjen valtameressäni. ((Pakko välihuomioida tähän, että oikein vituttaa kun en osaa/muista enää kaikkia välimerkki-sääntöjä ja oikeinkirjoitusoppeja. HOHHOIJAA! Joten anteeksi siitä, jos siellä on joitakin kielikotkia.)

Alkoholismi:
Joulun ajan olen viettänyt porukoideni luona. Olen yllättävän hyvin viihtynyt. Kotona kyllä tunnen kuinka pieni paha alkoholismi keiju yrittää saada minua mukaan tanssimaan pullojen kilinäänsä, ja minä ihan pikkuisen tottelen. En kuitenkaan edes joka ilta, joten olen tyytyväinen. En ole kertaakaan täällä ollessani ostanut alkoholia ja päätös ottaa muutama on loppujen lopuksi ollut hyvin tiedostettua, olen vain antanut itseni vähän mennä. Nyt ei kuitenkaan puhuta edes sellaisesta, että joka ilta täällä olisin yön pimeinä hetkinä päissäni pomppinut eteenpäin.
Loppujen lopuksi syksynikin meni ihan ok juomisten osalta. Join välillä, mutten humalanhakuisesti. Vähän kieltämättä tuntuu sille, että jokainen ryyppy on liikaa ja kehoni ansaitsisi pidemmän tauon juomisesta, sillä olen sen aika koville tässä vuosien aikana pistänyt. Oloni on kuitenkin luultavasti ihan toiveikas, vaikka vähän viini-päissäni tässä tätä kirjoitankin.

Syömishäiriö:
Syömishäiriön kanssa minulla on mennyt jo pitkään oikeasti tosi hyvin. Syön ja kunnolla syönkin, mutta terveellistä ruokaa. Sen takia joulu on ollut aika haastava; mm. tänään olen syönyt jo ties miten paljon pipareita ja pakko kyllä sanoa, että tuntuu sille kuinka se taikina vain kertyy mahaani rasvakerroksen tavoin ja ahdistaa. Ehkä juuri sen takia olenkin hörppinyt taas vähän viintä, ettei ahdistaisi niin paljon enkä lähtisi mitään tyhmäilemään vessanpöntön kanssa. Oksentaminen ei kuitenkaan enää ole vaihtoehto ja syvällä sisimmässäni tiedän, että tämä ei ole maailman loppu vaan ihan tavallista elämää. Minulla on oikeus syödä, eikä minun kannata alkaa kompensoida tätä yhtään missään. Fakta on kuitenkin se, että siinä kohti kun palaan takaisin arkirutiineihini ja treenin pariin niin nämä piparit on vain boosti energiaani ja parempaan jaksamiseen. <3
Koko filosofiani syömisen kanssa on ylipäätään muuttunut hyvin anteeksiantavaksi ja sallivaksi. Enpä usko, että ainakaan itselläni olisi mitään muuta mahdollisuutta edes parantua koko sairaudesta muuten. (sillä jokainen suupala olisi liikaa.)
Kieltämättä on huomattavasti helpompi "antaa" itsensä syödä silloin kun treenaa. Nyt näin porukoilla ollessani, kun en ole päässyt salille, enkä joka päivä ole tehnyt mitään kehonpainotreenejä. (<-- mikä on hyvä asia, sillä otan palautumisen tärkeyden tosissani.) on vaikeampi olo. En muutenkaan pääse syömään "makrollisesti" (en laske mitään, mutta kieltämättä tiedän suunnilleen.) oikein. Edelleen tämä on kuitenkin ok. Tämä on sitä elämää.
Itseäni auttaa huomattavasti se, että olen pyrkinyt alentamaan omat odotukseni lähelle nollaa. En sillä tavalla, etten enää yrittäisi mitään, vaan sillä tavalla, että kun lähden esimerkiksi salille niin teen oman parhaani. Jos sillä kertaa ei lähde niin ei lähde. Jos ei meinaakaan jaksaa tai ei huvitakaan se on ihan täydellisen ok, ja edelleen saan syödä samat määrät ja vähän jotain makeaakin jos mieli tekee. Olen jotenkin niin onnellinen, että olen tiedostanut nyt todella mitä tämä sairaus tekee, miten se yrittää myrkyttää kaiken. Miten oma rankaiseva ääni yrittää hajottaa kaiken, ja miten mikään ei ikinä tulisi ikinä olemaan riittävää.
Totta vitussa haluan edelleen "unelmieni vartalon", mutta se vartalo on urheilullinen, toimiva ja terve. 
 Vuosi sitten syksyllä olin huumeiden takia niin huonossa kunnossa, että hyvä jos pystyit edes kävelemään. Entiset ana-painorajat paukkui mennen tullen, ja ei kyllä naurattanut yhtään, kun erään viikon jälkeen katsoin peiliin, ja tajusin, että:" olenkohan syönyt tällä viikolla mitään." Riisuin vaatteeni pois ja katsoin itseäni peilistä. Aloin itkemään;" tältäkö olen halunnut näyttää. " Näytin niin sairaalle kylkiluuni paistoi ja kaikki roikkui, tissini olivat vain muisto. Se oli surkein näky mitä olen koskaan nähnyt - itkin.
Nyt olen varmaan 11 kiloa painavampi ja onnellisempi kuin koskaan. En käytä. Se on pääasia.

Kirjoitan varmasti näistä asioista lisää, ja toivon teille rohkeutta uskoa omiin juttuihinne, tervettä elämää ja ihanaa uutta vuotta! Uskon, että jokainen teistä tulee vielä löytämään sen upeuden omasta itsestänne, minkä takia haluatte pysyä elossa ja katsoa tätä maailmaan kauniiden silmienne kautta. Hyvää uutta vuotta 2020! <3 Kida 
(tein blogistani taas julkisen, mutta toivon, että jokainen lukee tätä omalla vastuullanne ja saatte tästä vertaistukea kuinka mistä tahansa paskasta vois päästä yli ja saavuttaa sen onnellisen elämän. En haluaisi toimia kenenkään "thinspona" tai minään muunakaan, vaan nimen omaan auttaa ihmisiä omalla tarinallani!)

AFTER

Hyväksymistä, putoamista ja tyhjyyden syleilyä voimattomin heikoin käsin. Saakeli. Tuntui niin hyvältä olla hetki pinnalla. Hengittää raikasta ilmaa ja tuntea olonsa normaaliksi. En ajatellut, että sellainen olisi edes mahdollista. Tuntea lapsena koettuja tunteita, jotka ovat niin puhtaita ja niin kauniita. Hymyillä itsekseen ja tuntea elämisen keveyttä, jotain ihanaa. Nähdä tämä maailma lapsen silmin, niin odottavina jännityksestä pakahtaen ja itseään armahtaen.

Nyt tuntuu, että katson tuota lasta suruverhon takaa. Näen kuinka hän kipittää entistä kauemmaksi minusta, tietämättä tästä tuskasta toivoen suuria - unelmoiden. Mitä sellainen edes on? En ole osannut odottaa, jännittää tai haaveilla juuri mistään sairastumiseni jälkeen. Vaatimukset joita itselleni asetan ovat epäinhimillisiä ja sairaita. En halua sellaista. Haluan jotain muuta, jotain kivaa ja kaunista.
Mutta miksi tuo kummitusten kelmeä käsi haluaa niin kovasti saada minut itselleen?
Puristaa kaikki kaunis, suloinen ja hyvä irti minusta, tehden minusta vain orjan. Orjan kaikelle pahalle. Riivaten minua sisältäpäin, ja saaden minnut pinnistelemään mihin suuntaan tahansa, että pääsisin irti siitä kalvavasta epätoivon tunteesta, ahdistuksesta, puristuksesta PASKASTA.

Kokeilen toimia erilailla, en lähteä kaikkiin kummituksen korulausein koristelluihin huijauksiin. Puraisen sitä peukalosta ja juoksen jonnekin helvetin kauas. Mitä jos se kamppaa minut matkalla ja kostaa entistä pahemmin? Voinko edes voittaa näitä riivaajia?
Sanomattakin selvää, että olen tehnyt jo valtavan työn pitäessäni itseni ylipäätään (jotenkin vahingossa) hengissä, ja "voittaen" useat riippuvuuteni.
Elämä kaiken piikittelyn jälkeen on kuitenkin tuskallisen tavallista. Tietenkin päässäni pyörii myös luvattoman usein ajatukset siitä, mitä vahinkoa itselleni olen jo käytökselläni tuottanut; pystynkö saamaan esimerkiksi koskaan lapsia? Onko filtteröimätön tupakka oksennuksen riekaloimassa kurkussani aiheuttanut jotain pörriäismuutoksia. Who knows? Täytyy varmasti vain jäädä katsomaan ja odottomaan. Ja niin minä aion ollakin täällä, loppuun asti tuli mitä tuli.

<3 Kida

HYVINVOINTI - oma terveys

Nyt on huono olla ja paha mieli; aika tulla purkamaan ajatuksia tänne. Oli ihana muistaa, että mullahan on tää blogi jonne voin tulla kertomaan mun masentuneita fiiliksiä ja ajatuksia. Tällä hetkellä tämä tuntuu maailman ainoalle paikalle minne edes voin tulla "puhumaan."

Olen meinannut kirjoittaa tänne aiemminkin toukokuun jälkeen, mutta jostain syystä tekstit on jäänyt julkaisematta tai en ole jaksanut kirjoittaa niitä loppuun. Pitkäjänteinen keskittyminen tuntuu haastavalle, tämä on juuri niitä piirteitä mistä olen huolestunut. Olenko aiheuttanut jotain pysyvää vahinkoa itselleni?
Nyt kun haluaisin parantua ja olenkin edistynyt oikein jättiläisen askelin tässä prosessissa, niin kaikkein suurimmaksi huolekseni on oikeasti noussut oma hyvinvointi. Olisi kaunistelua sanoa, etten ole juuri välittänyt siitä tässä viimeisten vuosien aikana. Herranen aika minähän olen käytännössä pyrkinyt parhaani mukaan tuhoamaan itseäni ja viemään minusta viimeisenkin, jotta pääsisin pois tästä "pahasta" maailmasta...
Enää en kuitenkaan haluaisi karkuun. Haluaisin nähdä tämän mahdollisuuksien maailmana enkä minään saatanan roskapussina.
Minulla on kaiken maailman pieniä epämääräisiä oireita. Yksi hyvä esimerkki on, etten muista milloin oisin vääntänyt kunnollista paskaa. Nykyään joudun ravaamaan pitkin päivää paskalla ja kikkailemaan kaikin keinoin, koska eihän tämä nyt kivaa ole. Ennemminkin hävettää perkuleesti, mutta minkäs teet kun on mentävä.
Toinen häiriö on näössäni. Nään kaiken kaksoiskuvana (oikeastaan kolmois) ja tästä varasin huomiselle itselleni silmälääkärin. En muista kuinka kauan näköni on ollut tällainen, koska olin jo niin kerinnyt tottua tähän, mutta epäilen, että se on ottanut damagea joskus kaatuessani. Olen mm. 18-vuotiaana juuri ensimmäisillä baarireissuilla pudonnut jonkun jätkän sylistä lyöden pääni suoraan asfalttiin. Tämän jälkeen olin tajuton hetken aikaa ja kun avasin silmäni oli paikalle ilmestynyt ambulanssi ja poliisiauto. Minut laitettiin ambulanssiin, jossa hyvin sekavassa tilassa puhalsin yli kolme promillea ja olin yhä sitä mieltä, että iltaa pitäisi vielä jatkaa- jatkoille jatkoille...

Kolmas ongelma on hampaat... ei jumalauta, että äryttää. Oikeasti peskää hampaanne rakkaanne aamuin illoin ja suojatkaa niitä pahalta. Onhan se hieman esteettinen harmi kun hampaat on reunoilta ihan mustuneet. Myös ikeneni on alkanut hieman vetäytyä ja kitalaki tuntuu rosoiselle. Oikeasti voitte varmaan uskoa, että kuumottelen kaiken maailman syöpiä täällä itekseni, enkä koe edes huoleni olevan ihan aiheeton. Sitähän tuli tässä kumminkin kiskottua aivan kaikkea.

Eri tuulet kuitenkin puhaltavat nyt. Joten mahdollisuutta rakkani lukiani on! Jokaisella meillä. Elin vuosia uskossa, ettei mikään tule ikinä muuttumaan ja käytännössä kuolema oli ainut vaihtoehto, paitsi ettei se ole mikään vaihtoehto - se on kuolema.
Nyt kuitenkin hymyilen jopa välillä aamuisin ja huomaan huvittuvani omasta positiivisuudestani yhä uudestaan ja uudestaan, kuten sanoin mahdollisuuksien maailma.

Mitään ei kuitenkaan kannata yrittää ottaa yhdellä jätti harppauksella, vaan askel askeleelta, vaikka hiipimällä tai konttaamalla voimme itse tehdä elämästämme paremman paikan elää. Kaikki lähtee asenteesta. Antaa tunteiden tulla ja tuivertaa, mutta pidetään lippu korkealla.
(En nyt tiiä oliko tässä tekstissä mitään jiitä, mutta tämmöstä tänään. Onko siellä ruudun takana vielä joku, mitä sulle kuuluu?)

Onnellisia ajatuksia, ennen syömisromahdusta

Mulla on aivan kamala olo, koska tuntuu siltä, että asiat ei etene. Olen nyt koko kevään ravannut kahden kaupungin väliä ja hoitanut samalla kaksi muuttoa. Voisin sanoa kevään aikaani stressaantuneeksi, mutta enimmäkseen se on ollut hyvää ja tervettä stressiä. Tunnen kevään myös olleen elämäni palkitsevin ja oppimiskykyni nousseen nollasta miljoonaan, mikä saa oloni innostuneeksi, mutta myös ahdistuneeksi. On niin vierasta tuntea näin paljon hyvän olon tunteita, että se hämmentää ja pelottaa. Edelleen pelko siitä, että kaikki tunteet vain viedään pois ja minut jätetään tyhjälle kalliolle seisomaan aivan yksin, pelottaa aivan liikaa. On liian suuri riski tuntea olonsa voimakkaaksi, reippaaksi ja toimeliaaksi, nehän tarkoittavat automaattisesti seuraavaa Break Down:ia - eikö?

Kevään tanssi- ja liike-terapiaa on enää yksi kerta jäljellä, ja sen jälkeen minun ei käytännössä tarvitse enää mennä entiseen kotikaupunkiini, vaan voin siirtää kirjani pysyvästi poikaystäväni kanssa yksiin. 

Nyt myös kaikki stressi ja jännitteet alkavat purkautua, vaikka koenkin valtavaa jännitystä alkavaa valmennusta kohtaa. Ilmoittauduin kuukaudessa kireäksi- netti-valmennukseen, ja olen odottanut pelonsekaisin tuntein treenin alkua. Päällimmäisenä kuitenkin innokkuus, kunhan kaikki käytännön asiat saa hoidettua. Ja eiköhän ne saa, kunhan ei vaan lähde mitkään hirveät maniat päälle. 

Kaiken loppuun totean:-Hei, missä minä olen? Minä olen hautautunut kaiken tämän kiireen ja uuden alle. Minun pitää nyt kaivaa itseni esiin ja tutkiskella mitä haluan tältä upealta tulevalta kesältä. Nyt haluan myös toteuttaa toiveeni. Liian monta kesää on hautautunut seinien taakse ja viime kesästä en muista juuri mitään. Nyt on aika ottaa Nuuck mukaan ja pistää töpinäksi! JIHU!

Syömishäiriö juttui

Vaikea aloittaa. Aloitetaan silti.

20.5 päätin osallistua Alisa Kyheröisen kuukaudessa kireäksi- ryhmään, ja olin todella innostunut tästä. Samalla stressaantunut ja jännittynyt, mutta päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin innostus ja motivaatio. Voitinkin jo hyvän määrän pelkoja kävelemällä uudelle kuntosalille ja tekemällä kyykkyjä  vapaalla tangolla, jne. 

Kevääni ei kuitenkin ollutkaan ihan täysin ohi, vaan edelleen minun kaupungista kaupunkiin ravaaminen jatkuu. (Olen luultavasti jättänyt yhden tekstin julkaisematta, mutta voisin julkaista sen tämän jälkeen. Tekstissä mennään aika syvästi minun henkilökohtaisiin - anteeksi mutta mitä tämä blogi on xD- aiheisiin, joissa vaan totean asioita. Good for me.) Anyway. Ihan hukassa tämän kirjoittamisen kanssa, mutta; 

Aloitin treenamisen ja siihen kuului myös ruokavalio, joka minun painoiselle ihmisille  on 1500kaloria, mikä loppujen lopuksi tuntuu aika pienelle määrälle, minun kokoiselle treenavalle ihmisille, jos en halua laihtua hirveästi.

Annan itseni irrota kontekstista sen verran, että kerron teille minun omasta kuvastani vähän: 

Olen tehnyt duunia aivan vitusti, hyväksyäkseni itseni ja lopettaakseni sen iankaikkisen itsensä tuhoamisen ja sättimisen, missä onnistumisista huolimatta minä olen paska. Ja jumalauta, että minä vähän jo onnistuin siinä. Mutta sitten luultavasti parisuhteestani johtuva stressi on nyt taas laskenut tätä jatkuvaa prosessia. Ja nimenomaan jatkuva prosessi itsensä hyväksyminen minulle onkin, väitin mitä väitin.

Tulee päiviä, kun olen niin perkeleen varma, että; " no niin, tästä eteenpäin asiat on pelkkää alamäkeä ja minun ei tarvitse, enää ainakaan näitä juttuja miettiä." (Ajatusmalli, joka minulla on ollut pienestä asti "Sitten joskus" "sitten kun" "nyt tämän jälkeen, en ainakaan") Paskan vitut. Samat kummitukset tulee varmasti eteiselle. Ero kai pitäisi olla siinä, osaako niitä kummituksia väistää, voittaa, vai säikähtätääkö niitä edelleen. 

Siinä se on mennytkin pieleen. Olen ajatellut olevani "valmis", tietyiltä osilta, vaikka näin ei todellakaan ole. 

Olen saanut lopetettua kovien huumeiden käytön (- mistä tekisi mieli kirjoittaa erikseen myös uusi teksti, jos ihmisiä vain kiinnostaa. Alkaa olla näkökulmaan aika rankkoihinkin juttuihin.) 

Mutta se ei poista kaikkia muita ongelmiani. Ja voitte vaan kuvitella, että kyllä varmasti nämä syömishäiriöihin liittyvät käsittelemättömät asiat, joista en ole koskaan kehdannut puhua tunkee päälle. 

Olen vähän pullistunut, painoin pitkään n. 48kg ja nyt kun kävin nopeasti puntarilla kengät jalassa niin se näytti n. 51kg. En tiedä kuinka tärkeänä pidän painoa enää, mutta sen ainakin tiedän, että 42kg, ei ole sitä mitä tavoittelen. Se on epäterve ja sairas numero, jonka myötä en ollut muuta kuin täysin raunio itsestäni. En mitään kaunista. 

Nyt kuitenkin pidän itseäni lihavana, jälleen kerran. En edes ole lihava. Olen ihan perus hoikka "läski" nuori nainen. Mutta minun pääni ei kestä selluliittia, haluan lihasta ja voimaa. 

Palataan alkuperäiseen tekstiin.  Vaihdoin kaupunkiani papalleni, jonka luona olen viettänyt viikot, kun on pitänyt olla Tampereella terapiaa varten. Sain, kun sainkin itseni menemään kuntosalille, mutta sitten flippasi. Tähdennettävää! : jos suoritan jotain, haluan suorittaa sen täysillä, nopeasti ja oikein (ainakin omalta kannaltani - basic punainen käyttäytymismalli, olen todennut itseni aika puna-keltaiseksi) 

Minulle tuli ongelmia ruokavalion kanssa. Ei ollutkaan ihan juuri niitä ruokia mitä syödä ja ruokailuni venyi ja venyi vaan. Mummo oli tehnyt perunamuussia ja kalkkunamureketta, jotka eivät kuitenkaan enää poistanut nälkääni, eivätkä kyllä tullut puntarin kautta ruokalautaselleni. Loppujen lopuksi koko tiistai ilta meni ahmien ja lopuksi oksensin.

Huomaan, että alkaa olla vähän vaikea keskittyä tähän tekstiin ja sen kirjoittamiseen, joten koen sen julkaisemisen keskeneräisenäkin tärkeämpänä, kuin ainakin kirjoittamatta jättämisen, joten juhuu.

Kai koko tekstin mood oli siis, että menee mulla sittenkin pastasti ja tarvitsen sittenkin tätä blogia ja ehkä vähän teitäkin lukijat. Kiitos kumarrus kuitenkin! 

Yritän jaksaa nyt päivittää vähän ahkerammin ja ehkä kuvienkin kanssa.

Typerää paskaa ja totisinta totta

Olen jo useamman hetken miettinyt, haluaisinko poistaa koko sairaan blogini, sillä en enää koe asioita samalla tavalla, kuin joskus surullisimpina hetkinäni. Nykyään tähtään kovasti paranemiseen ja oman itseni hyväksymiseen, sekä itseni arvostamiseen. Laitoin blogini salaiseksi, enkä tiedä haluanko tehdä siitä enää julkista, sillä osa teksteistäni on varsin rankkoja ja mahdollisesti triggeröiviä.

Nyt kuitenkin tuntuu, että pääni räjähtää, jollen saa kirjoitettua.

Lapsena elin kuin koira, vailla huolta huomisesta, iloisesti joka suuntaan heiluen. Isäni alkoholiongelma sai minut kuitenkin varpailleen ja muistan useamman kerran, kuinka vein pikkusiskoni alakertaan katsomaan jotain kivaa elokuvaa, ettei heidän tarvitsisi kuunnella yläkerrassa tapahtuvaa sekasortoa. Tämä vaikutti minuun hyvinkin paljon.
Olen herkkä, tunteellinen, mutta määrätietoinen. Kun kotiolot muuttuivat niin epävakaaksi ja hämmennyin kerta toisensa jälkeen, miten oma isäni voi käyttäytyä noin vieraalla tavalla ja ristiriitaisesti hänen normaaliin toimintaansa verrattuna, menin hämilleni.
Loppujen lopuksi kotona olo alkoi tuntua todella stressaavaksi ja painostavaksi, en kokenut, että minulla olisi tilaa ajatella ja jouduin jatkuvasti olemaan varpaillani, odottaen pienellä pelolla, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.
Tämän vuoksi aloin harrastaa enemmän, ohjata ryhmiä ja tungin päiväni täyteen tekemistä, jotta kotona olo aikani olisi mahdollisimman vähää. Loppujen lopuksi yhdeksännen luokan jälkeen olin jo ajanut itseni aivan piippuun, kilpailemalla koulumenestyksestä ja urheilemisesta, mikä aiheutti silloin syömishäiriön.
9-luokan jälkeen halusin vain muuttaa pois kotoa ja lähteä opiskelemaan parturi-kampaajaksi, vanhempani olivat kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi ehdottomasti mennä kotikylämme lukioon. Olihan koulumenestykseni niin hyvä, sekä ajatus vanhimman lapsen lähdöstä pelotti heitä. Äidin kyyneleet saivat minut lopulta jäämään kotiin.

Ahdistus, rauhattomuus ja itseni vihaaminen jatkoi kasvamistaan ja aloin juoda alkoholia joka viikonloppu humalan hakuisesti, jotta pääsisin edes hetkeksi pois kaikesta stressistä ja ahdistuksesta. Tämä tietenkin aiheutti perustavanlaatuisen synkän oravanpyörän.
Masennuin myös lukion alussa ja koko lukio oli aika turhaa puurtamista, jossa kävin vain, koska minua käskettiin. En jaksanut panostaa ja koin siitä jatkuvaa harmistusta ja ylimääräistä tuskaa; olenhan ihminen, joka haluaa tehdä päättämänsä asiat täydellä panostuksella.

Alkoholi alkoi pilata ihmissuhteitani, mutta pystyin edes paikoin olla iloinen, mikä toi uskoa ja ymmärrystä ystävyyssuhteisiini. Sitten tapasinkin Pojan, josta olen puhunut aiemminkin blogissani. Poika toi elämääni kaipaamaani iloa ja rauhaa, sekä rakkautta. Olin hänen kanssaan onnellinen.

Tästä ei kuitenkaan kovin kauaa, kun aloin syödä mielialalääkkeitä. Ensin Escitalopraamia, mutta nopeasti tämä vaihdettiin Venlafaxiin, jota söin pari vuotta.

Kyllä mielialalääkkeet veivät ehkä pahimmat kuolema ajatukset, mutta ne veivät myös kaiken pienenkin ilon. Loppujen lopuksi olin niin tunteeton, että vertasin itseäni kouluampujiin.
Voitte vain kuvitella, että lääkityksen ja haitallisen alkoholinkäytön vuoksi kaikki ihmissuhteeni kariutuivat enemmin tai myöhemmin.
En pysty tunnistamaan itseäni silloin, tai vieläkään sen aikaisesta käytöksestä, mutta miten pystyisinkään. En kyennyt käsittelemään tunteitani, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut niitä. Olin jatkuvan ristiriidan ytimessä ja käytännössä ainut toimiva ratkaisu olisi ollut logiikka, mutta yhtä tunteelliselle ihmiselle, kuin itse olen, olisi sekin tie vain nuivettanut minut kokonaan.
Minulla oli ajatus, että rakastan toista, mutta kaikki muu oli vaan yhtä höttöä. Tämä ajoi loppujen lopuksi parisuhteeni tuomioon.

Viimekesänä menin, sitten vihdoin katkolle, en hakemaan henkistä apua, vaan selviämään refloista. Tasan vuosi ennen katkoa päätin  -suututtua itselleni, kun huomasin kehitysvammaisten leirillä kitkuttavani kaljaa niin maan perkeleesti - että, juon tästä hetkestä alkaen vuoden jokaisena päivänä kaljaa, kerran se oli niin perkeleen hauskaa ja hienoa.
Veto toimi, viimeiset neljä kuukautta oloni oli kaytännössä kamala jatkuvasti. Kun sitten menin katkolle, ja yhtäkki oli kulunut kaksi kuukautta, ilman, että olin miettinytkään oluen juomista, hämmentelin ihmisten onnitteluita, siitä kuinka olin selvinnyt alkoholismistani. Tätini jopa syksyllä sanoi:" En olisi kyllä ikinä uskonut, että pystyt lopettamaan juomisen."
Minua ajatus hämmensi, koska olin jo kauan ennen katkoa päättänyt, että tämä loppuu. Tätini kommentti ehkä jopa hymyilytti. ("Siitäs näit.") Nyt koen asian ehkä niin, että alkoholismini olisi luultavasti loppunut joka tapauksessa, päästessäni haitallisesta ympäristöstä, mutta tämä on jo jossittelua.

Nyt olen uudessa parisuhteessa. Hiisi on auttanut minua aivan älyttömästi viimeisen vuoden aikana ja rakastan häntä. Nyt minulla on myös toinen ongelma, jonka tänään psykologilla käydessäni tajusin; Koen edelleen kamalaa syyllisyyttä siitä, miten asiat Pojan, eli eksäni kanssa menivät.

Olisimme luultavasti yhä yhdessä, jollen olisi aloittanut mielialalääkitystäni ja kunhan olisin tajunnut lopettaa myös ryyppäämisen. En myöskään ole kyennyt käsittelemään tunteitani, ja tajuan yhä rakastavani häntä. Tämä kaikki tuntuu niin epäreilulta. En todellakaan haluaisi satuttaa enää yhtään lisää ihmisiä, mutten osaa toimia.
Aion kyllä puhua Hiisin kanssa, mutta nyt kun olisi minun vuoro auttaa häntä, en todellakaan haluaisi jättää häntä. En myöskään voi tunteilleni Poikaa kohtaan mitään. Toisaalta sekin on mahdollista, että jos oikeasti yrittäisimme voisin huomata tunteeni vain menneen kaipuuksi, mutta tällä hetkellä minulla ei ole oikein mahdollisuutta tähän.

Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin ainakin minulla on tunteet. Lääkitys on vain hetken helpotus, eikä mikään pysyvä ratkaisu. Tässä olisi lääkäreille todellakin pohdittavaa.

Aina kerrotaan, (Ainakin meille lukion psykologian tunneilla)  että puheterapia on ENSIMMÄINEN vaihtoehto, eikä kenellekään anneta vain lääkkeitä, ja lähetetä yksin kotiin kärsimään. Valitettavan usein totuus on kuitenkin päinvastoin. Pahimmassa tapauksessa henkilö, joka on kokenut esimerkiksi. autokolarista johtuvan trauman, tarvitsisi terapiaa selvitäkseen siitä. Lääkäri toteaa muuten täysin terveen ihmisen masentuneeksi ja antaa hänelle lääkkeet.
Tämä johtaa oikeasti sairastumiseen, mahdolliseen syrjäytymiseen ja työkyvyttömyyteen.

Sitten vielä mietitään, miksei porukkaa ole töissä, vaan yhä useampi jää sairaseläkkeelle.

Myös jatkuvat henkilöstö muutokset ja yksinkertaisesti resurssejen riittämättömyys vaikeuttavat hoitoon pääsemisestä, vaikka todellisuudessa, jos kaikki pääsisivät tarpeeksi nopeasti tarvitsemaansa hoitoon, saataisiin tämä rahareikä muutaman vuoden aikana korjattua.

Tämän saman voisin lisätä rakentamiseen ja nykyisten rakennusten huoneilma-ongelmiin ja esim. siihen fatkaan, kuinka kukaan ei halua myöntää homeen olemassa oloa ja silti yhä useampi sairastuu pysyvästi sen tuomiin haittoihin. Tästä voisin jatkaa myöhemmin..

Mutta, mutta. Tulipa hyvä mieli kirjoittaa jotain. Mitä teille kuuluu? Vieläkö siellä on lukijoita, joita tekstini kiinnostaa? - Kida

Uusi alku, ja Valvomisen tuottamia seurauksia:

Alku. Olen nyt selvinpäin, tai lähes, ollessani olen onnistunut tajuamaan asioita niin pitkältä, että olisi mielenkiintoista alkaa käydä osa osalta erilaisia kummastuksia, ja kenties mielenterveyteen ja jaksamiseen vaikuttavia tekijöitä näin omasta näkökulmastani.

Hypätään tekstiin:

-Ja tässä sitä taas ollaan; silmät kuivuneen, pienesti punottaen  puoli ummessa ja pieni valvomisen tuoma kuiva polte. Nestehukka, kaikki tuntuu kuivalle, varsinkin suuni, vaikka kumoan ties monetta litraa vettä.. Yksi vuorokausi takana valvoen ja alan miettimään jälleen kerran itku silmissä, että mitä helvetin järkeä tässä on.

Nykyään en anna itseni valvoa yli yhtä yötä pidempään, sillä toisena päivänä alkaa lievä äänien kuuleminen, sekä harhojen näkeminen; johtuen valvomisesta.
Kroppani alkaa hajoilemaan ja kipeys muovautuu jokaiseen raajaani, varsinkin alaselkääni ja hartioille. Pitäisi levätä, jotta näin ei kävisi. 

Vesi on selkeä "trigger" näiden äänien kuulemiseen. Ylipäätään koko suihkutila on yleensä kaakelia ja muita kovia pintoja, missä  tuhannet vesipisarat sinkoilevat joka suuntaan ja aiheuttavat kaikuja. 
Kai tämä aiheuttaa olemattoman puheen muodostumisen, samalla kun rauhassa pesen hiuksiani lähes loppuun kulutetulla shampoolla.

Mille äänet sitten kuulostaa? Mitä/kuka ne sanoo? onko se pelottavaa, tai pelkäätkö, että jotain sattuu mielenterveydellesi?:

 -Yleensä, kun olen valvonut ja tämmöinen turha huutelu lähtee tulille olen ollut kämpilläni, ja siellä on muita. 

Fakta on se, että jos käyn yhtään kierroksilla ja ihmisiä on paljon, niin olen tällä hetkellä aika hukassa toimintani kanssa. En pysty keskittymään ajatuksiini tai keskittymään toimintaani. Epäilisin, että juuri keskittymisen puutteen takia, minun muistoni on monin paikoin hyvin hämärää, koska en ole keskittynyt / pystynyt keskittymään. Syytän myös käyttämiäni päihteitä tästä tilanteesta, jos on vuoden kännissä, niin ei ihme, että muistot ja oppiminen on jäänyt aika lapasen saappaisiin.

Takaisin aistiharjoihin:

Niinkuin sanoin, niin vesi on selkeä trigger, hana, lotina, puhumattakaan suihkusta. 

Toistaiseksi tunnistan äänet ja harhat todellisuudesta, mutta olen perseillyt liian pitkään mielenterveyteni kanssa. Nyt, kun olen menossa vihdoin kohti tulevaisuutta, niin flippaaminen, jonkun: päihteiden käyttöön liittyvän valvomisen takia tuntuu aika hullulle ja turhalle. 

Kerran valvomisen jälkeen olin saanut lähes kaikki ulos kämpältäni, mutta yksi puoli kaveri jäi kuitenkin toisen kaverinsa kanssa chillaamaan. Menin suihkuun, ja jumalauta sitä aistiharhojen pälätystä. Se oli lähes naurettavaa, mutta samalla aloin tajuta, että ei tämä ole enää edes leikinasia. Mitä, jos en yhtäkkiä itselleni vittuilun takia enää tunnistaisikaan todellisuudesta harhasta? 

Yleensä kuulostaa siltä, että minusta kuiskitaan, jotain pahaa. Toisaalta, homma voi mennä myös niin äärirajoille, kuten kerran: ensin kuulosti siltä, että kämppääni tehtiin kunnon rynnäkkö, -( minun ollessa suihkussa) - ja ne äänet oli niin perkeleen aidoit, että käytännössä olisi voinut vannoa, että poliisit oli juuri saapunut kämpilleni tekemään kotietsintää ja pidättämään porukkaa, minun vain istuessa suihkussa.

Kaiken huippu oli, kun kerran yön valvomisen jälkeen valvoin vielä pitkälle seuraavaa iltaa. NoLähdin käyttämään ihanaa, maailman parasta koiraani, ja kun astuin ulos kerrostalosta, niin nurkan takana oli joku pirun irvi-tonttu. Silloin mietin, että ei jumalauta tämän pitää loppua.

Joten pelottaako?
Kyllä, minkä seurauksena päätin lopettaa tänään aineiden käytön ja omien aivokemioideni sotkemisen. Tämä on nyt loppu. Haluan kohti terveenpää elämää, kohti tavallista elämää. Minulla on nyt poikaystävä ja mahdollisuus ihan mihin vaan. Jos jatkan tätä kaavamaista käyttäytymistä tulen hulluksi ja jotain pahaa vielä sattuu.
Toivottakaa tsemppiä. Tämä vuoden huumausaineiden putki loppu nyt.
- Kida

EI KESTÄ. VITTU EI KENENKÄÄN KUULU OLLA VIIKOA HEREILLÄ!

Missä mennään ja mille tuntuu?

Missä mennään, ja mille tuntuu?
Nuo kysymykset kaikuvat päässäni, joka jumittaa tyhjyyttä. Mietin:, miksen osaa miettiä? 

Jo kauan aikaa sitten, niinä aikoina, kun lukion ensimmäisen vuoden aikana ja sitä edeltävänä kesänä masennukseni alkoi, sekä syöksyin pimeään tuntemattomaan syöksykierteeseen, - mikä melkein söi minuuteni -, suljin mieleni.
Luulen, että asia tapahtui pakollisesti, koska mieleni halusi suojata minua. Ajatukseni muuttui niin pahoiksi ja niin sairaiksi, etten osannut enää käsitellä niitä. Epäonnistuin kaikista tavoitteistani, ja jouduin loppujen lopuksi valtavan breakdownin jälkeen jättämään kaikki rakastamani harrastukset, jotka olivat nyt muuttuneet mahdottomiksi.
Näinä viitenä vuotena, totuin epäonnistumaan kaikessa, vihasin itseäni niin paljon, ettei siinä ollut mitään järkeä, joten peitin kaiken alkoholin ja sekoilun alle, jottei minun tarvitsi tuntea ahdistusta ja niitä myrkyllisiä ajatuksia. Yksinkertaisesti minulla ei vain vielä 15-vuotiaana ollut välineitä käsitellä noita asioita ja ymmärtää mistä ne ajatukset johtuivat.
Ei siinä ollut mitään logiikkaa, että sairastuin masennukseen. Olin iloinen lapsi, kohtuu normaalista perheestä, jolla oli paljon kavereita ja harrastuksia. Kuitenkin jossain kohti, se lapsi sammui ja piiloutui oksien alle makaamaan kykenemättä liikkumaan ja hengittämään.

Eräs ihminen  "solmuista", jotka syntyivät aivoihin käsittelemättömien asioiden seurauksena. En ymmärtänyt tuota käsitettä silloin. Ajatus ahdisti, ja mietin vain; "mitkä vitun solmut? En ole käsitellyt asioita enää vuosiin, kun enemmän tai vähemmän kaikki menee vituiksi." - olin siis käytännössä täysin "solmussa". En ymmärtänyt, että alitajuntaani tungetut asiat toimivat lähes syy-seuraus suhteella. Kuinka se miten lapsena isän saapuminen kotiin humalassa ja vanhempieni tappelu, aiheuttaa vielä näinä päivinäkin sen,  jos joku välittämäni ihminen alkaa huutamaan tai hajottaa tavaroita, saan niin pahan shokin, että se oikeasti tuntuu aika läheltä kuolemaa. Menen niin puolustuskyvyttömäksi ja tunnen oloni mahdottoman heikoksi, kuin silloin lapsena, kun ohjasin pikkusiskoni katsomaan alakertaan muumeja, jottei heidän tarvitsisi kuunnella huutoa.
Hukutin mieleni ja ajatukseni, jotta sain olla jossakin todellisuuden tilassa, jossa juuri millään ei ollut merkitystä. Aikakäsite katosi ja huomasin vain skippaavani päiviä, viikkoja ja kuukausia.

Nyt elän hetkessä, jossa muistini tuntuu hyvin vaikealle asialle. Alan pikkuhiljaa taas muistamaan valoisasti hetkiä, varsinkin lapsuudestani. Ensimmäisen psykologin, (ja oikeastaan ainoa, jonka kanssa minulla on ollut yli neljän kerran hoitosuhde,) kanssa puimme niin tarkasti lapsuuden perhe-ongelmiani, että käynnit alkoivat jo loppujen lopuksi puuduttaa, kun en osannut kertoa muista. (Kuten syömishäiriöistäni.)

Kaiken käännekohta oli ensin katkolla käyminen ja alkoholin lopettaminen. Sen jälkeen syksyllä meinasin ajaa itseni lopulliseen tuhoon kohti nääntynyttä kuolemaa, ja aineiden lahottamaan ruhoa, kun kroppan söi itsensä ja en huolehtinut itsestäni. Minut pelasti kuitenkin kaksi rakkainta ihmistä, jotka saivat minut tsemppaamaan. Tajusin olevani täysin pohjalla, ja jollen lopettaisi en tulisi selviämään hengissä.
Juuri täydelliseen hetkeen lähdimme suvun kanssa ulkomaille viikoksi, jolloin aloin taas saamaan massaa ja aivojeni virkeystaso alkoi nousemaan. Niin alipainoiseina, kuin kävin, en yhtään ihmettele, etten muista katkon jälkeisiltä kuukausilta juuri mitään.

Nyt olen ollut useimmiten selvinpäin, jollei savua lasketa, jotta ahdistun pysyy poissa ja pystyn toimimaan normaalisti. Se toimii minulla hyvin terapeuttisesti ja yritän pysyä niin minimillä betsoista, kuin pystyy. Olen myös ollut ilman Venlaflaxia, viime elokuusta asti. Se oli saatanan solumyrkky sähköiskuinen kaikkineen. Pystyin ymmärtämään kouluampujia, sillä en oikeasti ympärille katsoessani nähnyt tai tuntenut yhtään mitään, kuin harmaata sumua. PASKAA!

Olen pikkuhiljaa alkanut tunnistaa itseäni. Muistamaan pätkiä menneisyydestäni ja mikä ihmeellisintä nähnyt välillä tulevaisuuteen, mikä on ollut täysin mahdotonta pimennetyssä mielessäni. Lääkäreiltä olen yrittänyt saada psykologi-aikaa, joka nyt vihdoin pitäisi toteutua kahden viikon päästä.
Olenhan saanut lähetteen heinäkuussa katkolta ja siitä asti muutaman kerran vanhempienikin kanssa käynyt lääkäriltä kysymässä, että milloin sen ajan saan. Sanoin, etten suostu aloittamaan lääkitystä, ellen saa keskustelukäyntejä myös. Eikös keskustelun nyt kuitenkin pitäisi olla ensimmäinen ja tärkein askel mielenterveysongelmien hoitoon?
Kuintenkin vielä tällä viikolla lääkärillä käydessäni jouduin selittää lääkärille, kuinka siinä ei ole mitään järkeä, että minulle taas tuputettiin lääkkeitä, eikä psykologi-aikaa, vaikken koe mitään järkeä lääkkeiden aloittamiseksi, kun en kuitenkaan koe oloani aivan täydellisen masentuneeksi ja olen vihdoin saanut tunteitani ja elämänhaluani takaisin. HALOO? (Voisin paasata tästä aika paljon, mutta ehkä toisella tekstillä.)

Eräs rakas ystäväni yritti selittää minulle rutiineista ja niiden tärkeydestä. Ainut vaan, että minulla masenuuksen ja jatkuvan ahdistuksen seurauksena suunnitelmat ja niiden toteuttaminen olivat muuttuneet mahdottomaksi. Kaikki suunnitelmani olivat yksinkertaisesti romuttuneet yksi kerrallaan peräjälkeen, kun en jostain älyttömästä syystä päässytkään enää haluamiini tapahtumiin aamuisin, vaan itkin paniikissa sängyssä ja käytännössä pelkäsin maailmaa.

Eilen illalla makasin sängyssä ja mietin, että tänään minun pitää mennä aktiiviryhmään, jossa tutustaan mm. erilaisiin startti-ryhmiin, sekä harrastus mahdollisuuksiin. Tunsin taas tutun kiemurtelevan tunteen, jonka olen sotkenut pitkään ahdistukseen. Nyt kuitenkin tunnistin sen jännitykseksi, joka on täysin terve tunne, jota minun pitäisikin tuntea kohdatessani uusia vieraita asioita. Jännityksen pystyy muuttamaan mielenkiinnostukseksi ja innostukseksi. - Uusi solmun avaus!
En päässyt aktiiviryhmään, liian vähien unien takia, mutten jaksa tai pysty tuntemaan enää kuolettavaa ahdistusta tästä asiasta. Toisaalta, en ole päässyt paikalle edellisinä kahtena maanantainakaan, joten homma alkaa tuntua tutulle.

Voisin nyt hyppiä sivuraiteille ja kirjoitella vähän kaikennäköisestä, mitä tässä olen alkanut tajuamaan. Kaikki on pieniä askelia, jotka kuitenkin tiedän valtaviksi harppauksiksi, koska nyt minulla alkaa olla työvälineitä, joilla pystyisin alkaa kehittämään itseäni takaisin ihmiseksi, joka alkuperäisesti olen, tai kuka haluaisin olla.

Tällä hetkellä tuntuu aika voittajalle, että olen päässyt näinkin pitkälle käytännössä täysin omin avuin, tämän blogin ja henkilökohtaisten videopäiväkirjojeni. Omakuvani on vielä aivan täysin hukassa, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että on ihan oiken, että minuakin rakastetaan, enkä ansaitse siitä mitään pahaa tai rangaistusta.
Te kaikki ansaitsette olla rakastettu ja muistakaa myös rakastaa itseänne, koska olette kauniita juuri sellaisina kuin olette. Ja, vaikka teillä olisikin mikä tahansa "diagnoosi" tai kummitus päässä, teidän ei tarvitse sen antaa määritellä kuka te olette, sen kanssa pitää vaan oppia elämään.
<3 Kida

Sirppiluut

Tänään puntari näytti 48kg, mikä tarkoittaa, että olen virallisesti normaalipainon alarajoilla.
Painoni putosi alkoholi-katkon jälkeen. (Kyllä! En ole enää alkoholisti, enkä hukuttaudu viinan. Kokenut elämän paljon mielekkäämpänä tämän seurauksena ja parantanut sosiaalista kanssakäymistä. Väittäisin, että elossa ja ihmiskelpoisena..😎 ) 
Kesän lopussa painoni putosi radikaalisti kuukauden aikana n. 10kg (vaikea tietää tarkkaa määrää, koska en tuohon aikaan juuri punninnut itseäni.)
Siitä alkoi elämäni haastavin syksy, jonka aikana sekä terveyteni, että koko mieltämäni maailma kävivät niin syvällä pohjaa, että tajusin itsekin olevani kaksien tikkaiden äärellä ja päätin, ettei tästä ole suunta ylöspäin.

Jälkeenpäin pidän ratkaisevimpana käännöskohtana lomaani Portugalissa, jonka aikana sain puhdistettua viimeisimmänkin " taakan" ja aloittaa niin sanotun paranemiseni.

Päätin aloittaa ensimmäisenä keskittymään syömiseen, koska mikään ei oikeastaan ollut mahdollista niin laihassa kunnossa.

Nyt kävin viikko sitten kuntosalilla ekaa kertaa vuoteen/taivuosiin. Osasin olla armollinen itselleni ja todeta, että 15kg etureisi-laitteessa saa riittää.
Tämä herätti niin paljon hyviä muistoja mm. Jumppa-ajoilta, että aion todellakin mennä uudestaan kunhan saan jonkun tsemppaaman minut liikkeelle ja mukaan, vaikka varsinainen salilla seurustelu ei juuri kiinnosta. (Oman elämän personal trainer herää salilla. 😂)