olen unelmaton orja joka oloaan korjaussarjalla korjaa sama päivä samat tunteet uudestaan ja uudestaan tapan valheeni totuuteeni jota en kerro kellekään aikani valheellisessa maailmassa aikarajana rajat jotka itselleni asetin samaat virheet jotka kerran jo itselleni hyvitin satutin rakkainta mun nyt tuskin pystyn nähdä ummessa tummunut harmaaksi haalistunutkin olisi liian kaunista joka päivä yö hetki hakkaa ja aamulla silmieni välistä valo tuo mieleen hetket raskaat sammutan liekin valoista hyppään sykkivään järveen sammutan ikuisen paloni poistun paikalta ennen esirippujen saapumista todelliset tekoni määrittäköön todellisuuteni silmissäsi sietämättömät hetket kanssani yksin olematta olemassa olematta olematta taitoni riettaat johon katujesi valot loistaa kiillottavin musiikki kalleilla kasvoillasi arvoikkailla olkapäilläsi aidolla sydämelläsi hellällä vulvallasi riettailla reisilläsi anovilla pohkeillasi suuttuvilla varpaillasi maailman parhaassa maassa maailman parhaassa hetkessä, ja silti tuntuu etten kelpaa kellekään

pläää

mun koneen kamera ei jostain syystä pelitä, enkä pääse kuvaamaan mun omia kotivideoita, niin pakko sitten kirjoittaa, että joku muistijälki jää tästäki. 1. tuli korona 2. yks jätkä kiinnostais mua kovasti, koska meillä vois olla vähän yhteisiä itressejä. Hitto, kun tietäisin miten viiä tätä asiaa luonnollisesti eteenpäin. RuOka ärsyttää ja ahdistaa. Tekee mieli syyä herkkuja, mutta sitten en kuitenkaan todellakaan haluaisi syödä mitään, kun ylläri vähän lihominen ahdistaa,,,, ,,,,, ,,,,,,,

mun

haluisin päästä sua taas suutelee mut tiedän et se tunne ja taas järki sumenee kamalat ahdistukset taas seuraa mua ne huutaa: kuuntele ne nauraa, ei ne haluu sua sun syli tuntuu ainoolle turvalle mut siinä pysyminen henkiselle itsemurhalle suoritan anteeksi pyyntöjä hullun lailla etkö huomaa pelkkää rakkauttas oon vailla saatan olla niin tympee ja vittumainen ämmä mut tiedän et tykkäät, sehän meissä on se jännä superrakkautta rannalla selkääsi vasten mietin hiuksias paijaan ja haluisin näköises lapsen annan itseni huuhtoutua lempeään huumaan pitkän talven sylissä en halua olla yksin kanssas on kuumaa mutta oksettaa olla taas tälläkin tavalla vittu muistatko miten myit kaiken taas viimekski niin halvalla? vai tuntuuko se sussakin ihan samasssa kohtaa polttaa hukkuu ja taas pimeessä kipeenä hohtaa virnisteletkö vaan kivusta uupumuksesta totutulla tavalla korjaatko kaiken sillä samalla saatanan sarjalla annanko anteeks niinku viimeki kerralla? en haluis koskee suhun, en menneitä kerrata silloin kumpikin meistä erillään muista haluttiin vaan päästä eroon kaappiemme luurangonluista onnea lempeä hennosti sitä kaikkea syvää en vain tiennyt että minussa on jäljellä enää mitään hyvää kalpea haamu vasten toista vastaavanlaista sitkeä viha ja kiukku silti itkin torjuin huusin paina kurkkuani paina pystyn nyt painamaan silmäni kiinni silti tiedän että kaikki mikä oli ja syvältä viilti suljetuissa ovissa on kaunista aina välisemme runneltu lainattu aika.

Minä:1 Syömishäiriö: 0

Helouu!

Olen tällä hetkellä porukoideni kanssa Lapissa viettämässä hiihtolomaa. On ollut ihan kivaa ja tullut laskettua paljon rinteessä. Yks asia mitä en ihan hirveästi jännittänyt, mutta vähän kuitenkin oli tietenkin syömiset.
Ruokailut sujuu mulla ihan jees, kunnes ne menevät epäterveellisen puolle ja ahdistus olemusta mullistavasta lihomisesta alkaa. Tietenkin pienien napostelujen kanssa olen päässyt jo siihen pisteeseen, että se ei minua juuri liikuta ja ymmärrän että kahden karkin vaikutus juuri mihinkään on täysin olematonta. Siinä kohti kuitenkin, kun herkkujen määrä muuttuukin karkkipussiksi, sekä jäätelörasiaksi on tilanne aivan toinen.
Juuri äsken tuli nimittäin syötyä sellaiset setit, ettei olisi ollut yksinollessa mitään toivoa pitää niitä sisällä ja tämä päivä kaikkine herkkuineen olisi mennyt täydelliseksi bulimiasekoiluksi.
Nyt kuitenkin, perheenjäsenteni ollessa vain muutamien metrien läheisyydessä en todellakaa viitsinyt alkaa mitään kaakelia laatoittamaan.

Miten tän olon kanssa sitten selviää?

On täysi hyvin ylensyönyt olo ja tiedän, että kalorit ylittävät päivittäiskulutukseni ja laskemisen polttamat kalorit. Lähinnä se harmittaa, huomenna en ole askelta lähempänä hoikkaa kroppaa, mutta toisaalta energiavarantoni ovat täyttyneet niin, että on hyvät mahdollisuudet vetää vaikka mimmoista treeniä täysillä varastoilla. Ei tämä ole repsahdus, on ihan turha kokea ahdistusta ihan tavallisesta elämästä. (Ja oikeesti nautin kyllä jokaisesta lusikallisesta sitä hemmetin jäätelö, niin ei kai se voi olla ihan täysin paha asia.)
Tavallaan tuntuu vitun siistille, että olen päässyt sairauteni kanssa tähän pisteeseen, että pystyn näkemään sen ulkopuolelle. Tämähän on totaalinen voitto terveelle minulle! Söin, enkä oksentanut. Oksentaminen on kuitenkin aina huono homma kropalle ja aiheuttaa pidemmänpäälle vaikka mitä vakavaa ja oikeasti paskaa.

Mitä tämän olon kanssa selviämiseen tulee muuten, niin tulin sänkyyn makaamaan ja kirjoittelemaan tätä tekstiä. Tämmönen random fakta, että tosi usein kun kirjottelen tänne tekstiä kuuntelen: Cigarettes after sex, niiltä varsinkin: Nothing´s gonna hurt you baby

Yritän saada vanhalta puhelimeltani kuvat siirrettyä koneelle, niin saan vähän tekstieni visuaalisuutta piristettyä. Tää nyt oli tämmönen puoli-iloinen lyhykäinen päivittely. Nyt alan venyttelemään. Kehonhuolto on oikeesti aika ihanaa, se vaan on ensimmäinen asia mikä mulla jää pois, jos menee mitenkään kurjasti, tulee se idioottimainen ajatus, että: "En mä ansaitse tätä" - Fuck you - mä ansaitsen kaiken. - Kida

O niinkuin Onnis- Oksennus...

Juttelin tänään psykologin kanssa mun pari viikkoa sitten tapahtuneesta ahmimisoksennus-operaatiosta ja hän totesi käyttäytymiseni olleen jokseenkin itsetuhoista. Aivan.

Tänään oli ihan kiva päivä, kunnes menin salille... Vatsaan sattui ja se tuntui turvonneelle, paitani nousi ja mahamakkarani näkyivät "oksettavasti" sieltä alta, tai sille ainakin tuntui. Salilla oli ihmisiä liikaa ja ahdistus, sekä vitutus otti vallan. Kaikki tuntui kohtuuttoman raskaalle, joten treeni jäi haaveeksi ja lähdin menemään. Tässä kohti minun pitäisi antaa itselleni anteeksi, tyytyä tilanteeseen ja jatkaa iltaa tavallisesti. Mutta minä teen? En edelleenkään osta huumeita, tupakkaa tai alkoholia, joten ostan sipsipussin ja paria erilaista suklaata, joita sitten tässä ahmin, jotta saisin varmasti pahan olon aikaiseksi. Ihan helvetin fiksua ja rakentavaa.

Tekisi mieli mennä vaatteet päällä suihkuun ja viiltää vatsa auki. Kuunnella pirun masentavaa musiikkia ja oikein rypeä jossain epäonnistumisessa. Tätäkö minä haluan? - Epäilen.
Jotenkin olo tuntuu kuitenkin niin varsin voimattomalle näiden tunteiden kanssa ja sille, ettei tästä olosta ole pois pääsyä, muutakuin antautua sille ja sen käsittämättömille käskyille. En pysty harhauttaa itseäni - tai sitten en vain halua, mikä on kyllä vitun typerää.

....
2 tuntia myöhemmin: 

Ok ilta meni ja oksensin pari kertaa. Ihan kamala olo. Mut ainakin pääsin täysillä mun rypemismoodiin. Tää koko paska ei olisi tuntunut mitenkään täydelle, jollen olisi laittanut dramaattista musiikkia ja mennyt vaatteet päällä suihkuun lattialle istumaan. (Loppujen lopuksi yllättävän puhdistavaa toimintaa suosittelen enemmän, kuin ahmimisoksentelua.)

Nyt on aika sekavat fiilikset. Syön tässä tavallista ruokaa, ja mietin kuinka yllättävän helposti pääsin viimekerralla kun oksensin vain jatkamaan tavallista elämääni, sekä unohdin pienen lipsumiseni. Nyt tilanne tuntuu haastavammalle, tuleeko tästä tapa? Oksentelenko kohta jokaista "epäterveellistä" palaa ja pilaan kroppani sekä mieleni? Tämä vaatii nyt vähän mietiskelyä, koska todellisuudessa minua ei oikeastaan kiinnostaisi vittuakaan palata tähän pelleilyyn, jossa ei ole voittajia ainoastaan yksi iso häviäjä, jonka elämä ei onnellisuutta nää.

Mulla kumminkin on mennyt tässä aika kivasti. 27 päivä tätä kuuta tulee tasan vuosi kun lopetin piikittämisen, mikä on aika vitun kova suoritus ja olen älyttömän ylpeä itsestäni. Ei kukaan uskoisi millaista elämää sitä vielä vuosi sitten eli, jos miettii miten iloiselle ja elämänhaluiselle yleensä ihmisten silmissä näyttäydyn. Semmoista se kumminkin on; osa historiaani, joka on opettanut arvostamaan ja olemaan kiitollinen tästä elämästä jonka olen saanut. Tuntuu naurettavalle heittää sitä hukkaan tavoittelemalla jollain sairaalla tavalla parempaa oloa ja mahdollisesti jopa "parempaa" ulkonäköä. Keino siihenkin on yksinkertainen: syö terveellisesti ja liiku, sekä luota prosessiin. Älä lähde mihinkään pikakikkailuun, mikä kumminkin kostautuu tulevaisuudessa.
Niin helposti toki sanottu, mutta tiedän ettei asiat ole niin helppoja ja mustavalkoista.

Pitäisi siis edelleen oppia olemaan armollisempi ja rakentavampi itseään kohtaa. Noi tunteet - niinkuin alussa jo mainitsit - on vaan niin vahvoja, että siinä hetkessä ei meinaa uskoa, että siitä on mitenkään mahdollista ikinä enää päästää irti ellei vaan tee juurikin jotain itsetuhoista ja typerää.

Nyt lähden nukkumaan ja venyttelen vähän. Turha ajatella, että kaikki on nyt menetetty ja toivoa ei ole, toivoa todellakin on - kyllä se sieltä tulee <3 Kida

Oireilua

Noniin, tättärää se on täällä taas: oksennus.  Ehkä tämä oli vain joku typerä sekoilupäivä, joka jää tummana hiipuvana pilkkuna menneisyyteeni, enkä sen pahemmin muistele tätä enää. Ehkä tämä on enne alkavasta ongelmasta, tai siis ilmiselvästi meillä joku ongelma tässä on, kun päädyin syömään rasian jäätelöä ja oksentamaan, vielä varsin määrätietoisella toiminnalla, jos saisin lisätä.

Okei, okei. Puretaan tätä vähän. Eli elämäni on mennyt aika tasaisesti syöden tosi terveellisesti, käyden salilla ja herkutellen lähinnä lakritsitaateleilla ja pähkinöillä. Toissapäivänä jouduin kumminkin pariksi yöksi evakkoon kämpältäni. Menin joskus aiemminkin blogissani mainitulle Hiisille, joka on eksäni, mutta olemmme vieläkin aika hyvissä väleissä. Hänen luonaan ei ollut ruokaa ja olin ottanut vain vähän evästä mukaan. Lähinnä jouduin siis kärvistelemään hirveässä nälässä monta tuntia, ennen kuin seuraavana päivänä menin kauppaan ostamaan ruokaa. Siitä lähti sitten alkuun aika maltillisesti, mutta pikkuhiljaaa vahvistuen ahminta ja itsensä järkyttävä täyttäminen. Tuntui todella siltä, kuin ihan paniikissa joutuisin itseäni nyt täyttämään, etten vaan laihtuisi ja kuihtuisi pois. No tämä tunne oli seuraavaan päivään mennessä muuttunut ihan päinvastaiseksi.

Nukuin kauniin päivän ohi, jota kaikki somessa olivat hehkuttaneet niin upean aurinkoiseksi ja tunsin jokseenkin surua ja pettymystä tästä johtuen. Tuntui myös vahvasti sille, että olen nyt taas syönyt niin paljon, että kaikki mahdolliset "tulokset" on nyt pilalla. (Vaikka näin ei tietenkään ole, mutta sille se tuntuu.)
Jäin jotenkin vellomaan tähän pettymyksen tunteeseen, en jaksanut mennä salille vaan kaikki mahdolliset "sairaat ajatukset" alkoivan pyörimään päässäni; Ostaisko huumeita, joisko viinaa, no edes tupakkaa, vittu mä viiltelen" - sanomattakin selvää, että se on aika törkeen raskasta elää tollasten ajatusten kanssa. Huumeet ei ikinä enää tule olemaan ratkaisu mihinkään, sitä osaa elämästäni "kadun" kaikista eniten ja usein mietin, miten kauniille sitä näyttäisikään, jos ei olisi koskaan sotkeentunut niihin.
Alkoholi - nope, viiltely - ei varmasti. Jäljelle jäi kohtuu vaaraton herkkujen ahmiminen, jotta voisin jotenkin päästä tämän kamalan ahdistus tunne vellomisen ohi ja selvitä päivästä. Niinpä varsin tietoisesti kävin ostamassa herkkuni, tietäen mitä myöhemmin illalla tulee tapahtumaan.

En yrittänyt oksentaa sieluani pihalle, se ei kannata, kenenkään hampaat ei tykkään mistään vatsahappohuuhtelusta. Niinpä varsin kivuton, tutulla rutiinilla menevä puklutusoperaatio ja se on siinä. Olo sen jälkeen? Ei juuri minkäänlainen, pettynyt ehkäpä, vähän surullinen, mutta toisaalta tilanteen hyväksyvä.

Ok noniin. Nyt sitten, mitä seuraavaksi? Huomenna aion aloittaa vaan alusta, jatkaa jälleen päivä kerrallaan. Aloittaen syömällä aamupalaa. Ei mitään kompensointia tai yliyrittämisiä. Nyt vaan rauhassa ja sitä oikeaa ruokaa naamaan riittävästi, ettei näitä ahmimistiloja syntyisi niin vahvasti. Harmillista, mutta sellasta tää välillä on.

Mitä kuuluu? - <3 Kida

Vuoden viimeinen teksti, alkoholismi, syömishäiriö

Syvä huokaisu, muistutan itseäni siitä ketä varten tätä blogia kirjoitan: itsäeni. Itseäni varten silloin kun menee huonosti ja ei ole paikkaa tai halua purkaa omia juttujaan kellekään. Muistutan itseäni myös siitä, että tämän blogin pitäminen ei todellakaan ole mikään suoritus minun ei täydy pitää tätä.

Olen ollut viimeaikoina jälleen vähän ryytyneempi. Mielessäni on käynyt purkaa ajatutksia tänne, mutta se kaikki on todella jäänyt sinne ajatuksen tasolle ja lipunut nopeasti kauas pois mielestäni. Se ei oikeastaan ole kovin hyvä juttu, olisi pitänyt vain tarttua läppäriin avata tämä blogi ja antaa ajatuksen purkautua tekstinä pihalle. Olisin saanut puhdistettua mieltäni enkä vain rypenyt ahdistuksen ja itsesyyttelyjen valtameressäni. ((Pakko välihuomioida tähän, että oikein vituttaa kun en osaa/muista enää kaikkia välimerkki-sääntöjä ja oikeinkirjoitusoppeja. HOHHOIJAA! Joten anteeksi siitä, jos siellä on joitakin kielikotkia.)

Alkoholismi:
Joulun ajan olen viettänyt porukoideni luona. Olen yllättävän hyvin viihtynyt. Kotona kyllä tunnen kuinka pieni paha alkoholismi keiju yrittää saada minua mukaan tanssimaan pullojen kilinäänsä, ja minä ihan pikkuisen tottelen. En kuitenkaan edes joka ilta, joten olen tyytyväinen. En ole kertaakaan täällä ollessani ostanut alkoholia ja päätös ottaa muutama on loppujen lopuksi ollut hyvin tiedostettua, olen vain antanut itseni vähän mennä. Nyt ei kuitenkaan puhuta edes sellaisesta, että joka ilta täällä olisin yön pimeinä hetkinä päissäni pomppinut eteenpäin.
Loppujen lopuksi syksynikin meni ihan ok juomisten osalta. Join välillä, mutten humalanhakuisesti. Vähän kieltämättä tuntuu sille, että jokainen ryyppy on liikaa ja kehoni ansaitsisi pidemmän tauon juomisesta, sillä olen sen aika koville tässä vuosien aikana pistänyt. Oloni on kuitenkin luultavasti ihan toiveikas, vaikka vähän viini-päissäni tässä tätä kirjoitankin.

Syömishäiriö:
Syömishäiriön kanssa minulla on mennyt jo pitkään oikeasti tosi hyvin. Syön ja kunnolla syönkin, mutta terveellistä ruokaa. Sen takia joulu on ollut aika haastava; mm. tänään olen syönyt jo ties miten paljon pipareita ja pakko kyllä sanoa, että tuntuu sille kuinka se taikina vain kertyy mahaani rasvakerroksen tavoin ja ahdistaa. Ehkä juuri sen takia olenkin hörppinyt taas vähän viintä, ettei ahdistaisi niin paljon enkä lähtisi mitään tyhmäilemään vessanpöntön kanssa. Oksentaminen ei kuitenkaan enää ole vaihtoehto ja syvällä sisimmässäni tiedän, että tämä ei ole maailman loppu vaan ihan tavallista elämää. Minulla on oikeus syödä, eikä minun kannata alkaa kompensoida tätä yhtään missään. Fakta on kuitenkin se, että siinä kohti kun palaan takaisin arkirutiineihini ja treenin pariin niin nämä piparit on vain boosti energiaani ja parempaan jaksamiseen. <3
Koko filosofiani syömisen kanssa on ylipäätään muuttunut hyvin anteeksiantavaksi ja sallivaksi. Enpä usko, että ainakaan itselläni olisi mitään muuta mahdollisuutta edes parantua koko sairaudesta muuten. (sillä jokainen suupala olisi liikaa.)
Kieltämättä on huomattavasti helpompi "antaa" itsensä syödä silloin kun treenaa. Nyt näin porukoilla ollessani, kun en ole päässyt salille, enkä joka päivä ole tehnyt mitään kehonpainotreenejä. (<-- mikä on hyvä asia, sillä otan palautumisen tärkeyden tosissani.) on vaikeampi olo. En muutenkaan pääse syömään "makrollisesti" (en laske mitään, mutta kieltämättä tiedän suunnilleen.) oikein. Edelleen tämä on kuitenkin ok. Tämä on sitä elämää.
Itseäni auttaa huomattavasti se, että olen pyrkinyt alentamaan omat odotukseni lähelle nollaa. En sillä tavalla, etten enää yrittäisi mitään, vaan sillä tavalla, että kun lähden esimerkiksi salille niin teen oman parhaani. Jos sillä kertaa ei lähde niin ei lähde. Jos ei meinaakaan jaksaa tai ei huvitakaan se on ihan täydellisen ok, ja edelleen saan syödä samat määrät ja vähän jotain makeaakin jos mieli tekee. Olen jotenkin niin onnellinen, että olen tiedostanut nyt todella mitä tämä sairaus tekee, miten se yrittää myrkyttää kaiken. Miten oma rankaiseva ääni yrittää hajottaa kaiken, ja miten mikään ei ikinä tulisi ikinä olemaan riittävää.
Totta vitussa haluan edelleen "unelmieni vartalon", mutta se vartalo on urheilullinen, toimiva ja terve. 
 Vuosi sitten syksyllä olin huumeiden takia niin huonossa kunnossa, että hyvä jos pystyit edes kävelemään. Entiset ana-painorajat paukkui mennen tullen, ja ei kyllä naurattanut yhtään, kun erään viikon jälkeen katsoin peiliin, ja tajusin, että:" olenkohan syönyt tällä viikolla mitään." Riisuin vaatteeni pois ja katsoin itseäni peilistä. Aloin itkemään;" tältäkö olen halunnut näyttää. " Näytin niin sairaalle kylkiluuni paistoi ja kaikki roikkui, tissini olivat vain muisto. Se oli surkein näky mitä olen koskaan nähnyt - itkin.
Nyt olen varmaan 11 kiloa painavampi ja onnellisempi kuin koskaan. En käytä. Se on pääasia.

Kirjoitan varmasti näistä asioista lisää, ja toivon teille rohkeutta uskoa omiin juttuihinne, tervettä elämää ja ihanaa uutta vuotta! Uskon, että jokainen teistä tulee vielä löytämään sen upeuden omasta itsestänne, minkä takia haluatte pysyä elossa ja katsoa tätä maailmaan kauniiden silmienne kautta. Hyvää uutta vuotta 2020! <3 Kida 
(tein blogistani taas julkisen, mutta toivon, että jokainen lukee tätä omalla vastuullanne ja saatte tästä vertaistukea kuinka mistä tahansa paskasta vois päästä yli ja saavuttaa sen onnellisen elämän. En haluaisi toimia kenenkään "thinspona" tai minään muunakaan, vaan nimen omaan auttaa ihmisiä omalla tarinallani!)

AFTER

Hyväksymistä, putoamista ja tyhjyyden syleilyä voimattomin heikoin käsin. Saakeli. Tuntui niin hyvältä olla hetki pinnalla. Hengittää raikasta ilmaa ja tuntea olonsa normaaliksi. En ajatellut, että sellainen olisi edes mahdollista. Tuntea lapsena koettuja tunteita, jotka ovat niin puhtaita ja niin kauniita. Hymyillä itsekseen ja tuntea elämisen keveyttä, jotain ihanaa. Nähdä tämä maailma lapsen silmin, niin odottavina jännityksestä pakahtaen ja itseään armahtaen.

Nyt tuntuu, että katson tuota lasta suruverhon takaa. Näen kuinka hän kipittää entistä kauemmaksi minusta, tietämättä tästä tuskasta toivoen suuria - unelmoiden. Mitä sellainen edes on? En ole osannut odottaa, jännittää tai haaveilla juuri mistään sairastumiseni jälkeen. Vaatimukset joita itselleni asetan ovat epäinhimillisiä ja sairaita. En halua sellaista. Haluan jotain muuta, jotain kivaa ja kaunista.
Mutta miksi tuo kummitusten kelmeä käsi haluaa niin kovasti saada minut itselleen?
Puristaa kaikki kaunis, suloinen ja hyvä irti minusta, tehden minusta vain orjan. Orjan kaikelle pahalle. Riivaten minua sisältäpäin, ja saaden minnut pinnistelemään mihin suuntaan tahansa, että pääsisin irti siitä kalvavasta epätoivon tunteesta, ahdistuksesta, puristuksesta PASKASTA.

Kokeilen toimia erilailla, en lähteä kaikkiin kummituksen korulausein koristelluihin huijauksiin. Puraisen sitä peukalosta ja juoksen jonnekin helvetin kauas. Mitä jos se kamppaa minut matkalla ja kostaa entistä pahemmin? Voinko edes voittaa näitä riivaajia?
Sanomattakin selvää, että olen tehnyt jo valtavan työn pitäessäni itseni ylipäätään (jotenkin vahingossa) hengissä, ja "voittaen" useat riippuvuuteni.
Elämä kaiken piikittelyn jälkeen on kuitenkin tuskallisen tavallista. Tietenkin päässäni pyörii myös luvattoman usein ajatukset siitä, mitä vahinkoa itselleni olen jo käytökselläni tuottanut; pystynkö saamaan esimerkiksi koskaan lapsia? Onko filtteröimätön tupakka oksennuksen riekaloimassa kurkussani aiheuttanut jotain pörriäismuutoksia. Who knows? Täytyy varmasti vain jäädä katsomaan ja odottomaan. Ja niin minä aion ollakin täällä, loppuun asti tuli mitä tuli.

<3 Kida

HYVINVOINTI - oma terveys

Nyt on huono olla ja paha mieli; aika tulla purkamaan ajatuksia tänne. Oli ihana muistaa, että mullahan on tää blogi jonne voin tulla kertomaan mun masentuneita fiiliksiä ja ajatuksia. Tällä hetkellä tämä tuntuu maailman ainoalle paikalle minne edes voin tulla "puhumaan."

Olen meinannut kirjoittaa tänne aiemminkin toukokuun jälkeen, mutta jostain syystä tekstit on jäänyt julkaisematta tai en ole jaksanut kirjoittaa niitä loppuun. Pitkäjänteinen keskittyminen tuntuu haastavalle, tämä on juuri niitä piirteitä mistä olen huolestunut. Olenko aiheuttanut jotain pysyvää vahinkoa itselleni?
Nyt kun haluaisin parantua ja olenkin edistynyt oikein jättiläisen askelin tässä prosessissa, niin kaikkein suurimmaksi huolekseni on oikeasti noussut oma hyvinvointi. Olisi kaunistelua sanoa, etten ole juuri välittänyt siitä tässä viimeisten vuosien aikana. Herranen aika minähän olen käytännössä pyrkinyt parhaani mukaan tuhoamaan itseäni ja viemään minusta viimeisenkin, jotta pääsisin pois tästä "pahasta" maailmasta...
Enää en kuitenkaan haluaisi karkuun. Haluaisin nähdä tämän mahdollisuuksien maailmana enkä minään saatanan roskapussina.
Minulla on kaiken maailman pieniä epämääräisiä oireita. Yksi hyvä esimerkki on, etten muista milloin oisin vääntänyt kunnollista paskaa. Nykyään joudun ravaamaan pitkin päivää paskalla ja kikkailemaan kaikin keinoin, koska eihän tämä nyt kivaa ole. Ennemminkin hävettää perkuleesti, mutta minkäs teet kun on mentävä.
Toinen häiriö on näössäni. Nään kaiken kaksoiskuvana (oikeastaan kolmois) ja tästä varasin huomiselle itselleni silmälääkärin. En muista kuinka kauan näköni on ollut tällainen, koska olin jo niin kerinnyt tottua tähän, mutta epäilen, että se on ottanut damagea joskus kaatuessani. Olen mm. 18-vuotiaana juuri ensimmäisillä baarireissuilla pudonnut jonkun jätkän sylistä lyöden pääni suoraan asfalttiin. Tämän jälkeen olin tajuton hetken aikaa ja kun avasin silmäni oli paikalle ilmestynyt ambulanssi ja poliisiauto. Minut laitettiin ambulanssiin, jossa hyvin sekavassa tilassa puhalsin yli kolme promillea ja olin yhä sitä mieltä, että iltaa pitäisi vielä jatkaa- jatkoille jatkoille...

Kolmas ongelma on hampaat... ei jumalauta, että äryttää. Oikeasti peskää hampaanne rakkaanne aamuin illoin ja suojatkaa niitä pahalta. Onhan se hieman esteettinen harmi kun hampaat on reunoilta ihan mustuneet. Myös ikeneni on alkanut hieman vetäytyä ja kitalaki tuntuu rosoiselle. Oikeasti voitte varmaan uskoa, että kuumottelen kaiken maailman syöpiä täällä itekseni, enkä koe edes huoleni olevan ihan aiheeton. Sitähän tuli tässä kumminkin kiskottua aivan kaikkea.

Eri tuulet kuitenkin puhaltavat nyt. Joten mahdollisuutta rakkani lukiani on! Jokaisella meillä. Elin vuosia uskossa, ettei mikään tule ikinä muuttumaan ja käytännössä kuolema oli ainut vaihtoehto, paitsi ettei se ole mikään vaihtoehto - se on kuolema.
Nyt kuitenkin hymyilen jopa välillä aamuisin ja huomaan huvittuvani omasta positiivisuudestani yhä uudestaan ja uudestaan, kuten sanoin mahdollisuuksien maailma.

Mitään ei kuitenkaan kannata yrittää ottaa yhdellä jätti harppauksella, vaan askel askeleelta, vaikka hiipimällä tai konttaamalla voimme itse tehdä elämästämme paremman paikan elää. Kaikki lähtee asenteesta. Antaa tunteiden tulla ja tuivertaa, mutta pidetään lippu korkealla.
(En nyt tiiä oliko tässä tekstissä mitään jiitä, mutta tämmöstä tänään. Onko siellä ruudun takana vielä joku, mitä sulle kuuluu?)

Onnellisia ajatuksia, ennen syömisromahdusta

Mulla on aivan kamala olo, koska tuntuu siltä, että asiat ei etene. Olen nyt koko kevään ravannut kahden kaupungin väliä ja hoitanut samalla kaksi muuttoa. Voisin sanoa kevään aikaani stressaantuneeksi, mutta enimmäkseen se on ollut hyvää ja tervettä stressiä. Tunnen kevään myös olleen elämäni palkitsevin ja oppimiskykyni nousseen nollasta miljoonaan, mikä saa oloni innostuneeksi, mutta myös ahdistuneeksi. On niin vierasta tuntea näin paljon hyvän olon tunteita, että se hämmentää ja pelottaa. Edelleen pelko siitä, että kaikki tunteet vain viedään pois ja minut jätetään tyhjälle kalliolle seisomaan aivan yksin, pelottaa aivan liikaa. On liian suuri riski tuntea olonsa voimakkaaksi, reippaaksi ja toimeliaaksi, nehän tarkoittavat automaattisesti seuraavaa Break Down:ia - eikö?

Kevään tanssi- ja liike-terapiaa on enää yksi kerta jäljellä, ja sen jälkeen minun ei käytännössä tarvitse enää mennä entiseen kotikaupunkiini, vaan voin siirtää kirjani pysyvästi poikaystäväni kanssa yksiin. 

Nyt myös kaikki stressi ja jännitteet alkavat purkautua, vaikka koenkin valtavaa jännitystä alkavaa valmennusta kohtaa. Ilmoittauduin kuukaudessa kireäksi- netti-valmennukseen, ja olen odottanut pelonsekaisin tuntein treenin alkua. Päällimmäisenä kuitenkin innokkuus, kunhan kaikki käytännön asiat saa hoidettua. Ja eiköhän ne saa, kunhan ei vaan lähde mitkään hirveät maniat päälle. 

Kaiken loppuun totean:-Hei, missä minä olen? Minä olen hautautunut kaiken tämän kiireen ja uuden alle. Minun pitää nyt kaivaa itseni esiin ja tutkiskella mitä haluan tältä upealta tulevalta kesältä. Nyt haluan myös toteuttaa toiveeni. Liian monta kesää on hautautunut seinien taakse ja viime kesästä en muista juuri mitään. Nyt on aika ottaa Nuuck mukaan ja pistää töpinäksi! JIHU!