Kuuhun ja takaisin

Olen paikalla, mutta niin kaukana. Olen lasiseinän takana, tyhjiössä, jossa ääni ei etene, minne luhistun. Jostain tulee paine, joka rutistaa minut maata vasten. Yrittää työntää läpi. En pysty hengittämään.
Haukon happea ja yritän huuta apua, mutta ääntäkään ei pääse suustani.

 Katselen itseäni peilistä, inhoten. Oksettava, säälittävä, laiska surkimus. Miksi kukaan, joka ei edes yritä, onnistuisi? Ahdistaa. Ahdistaa lisää, kun ajattelee ahdistusta, mikä johtaa ikuiseen oravanpyörään, josta ei pääse pois. En tiedä edes haluaisinko.

Olen kuin kuu, ison planeetan kiertorataan sidottuna. Minulla ei ole omaa tahtoa, en pääse irti, vaikka yrittäisin. En saa edes valita omaa suuntaani, joten alistn vain kohtalooni. Välillä ympärilläni sinkoavat toiset kappaleet saattavat osua minuun. Lujaa, jättäen jäljen. Tämä ei kuitenkaan irrotta planeettani otetta minuun. Joskus, jokin tarpeeksi suuri voima saattaisi repäistä minut irti turvallisesta emästäni ja antaa minulle täysin uuden kiertoradan, tai tämä voima saattaa tuhota minut täysin.

Joten miksi ottaa riskiä? Eikö voimaa tulisi vain pelätä? Piiloutua. Tehdä parhaasi, ette mikään sinua voisi satuttaa. Hautautua niin syvälle, ettei sinua löytäisi paraskaan etsijä.

Haluaisin vain lamaantua tämän maailman menosta. Hautautua omaan haavemaailmaani, turvalliseen usvapeittoon, joka lämmittäisi ja piilottaisi minut. Haluaisin olla laiha ja kevyt keijukainen. Mutta olen niin yksin.
 Turvaudun ruokaan. Tungen sitä suuhuni, kuin viiimeistä päivää. Nautin siitä ja samalla tukehdun. En pysty itkemään. Ruoka on rankaisu. Minä olen epäonnistunut. Minua TÄYTYY rankaista. Ei näin säälittävä ihmisolento ansaitse kauneutta, eikä laihuutta. Tyydyn rakastamaan vihollistani ruokaa. Ainoastaan kadehtimaan laihoja, urheilullisia ja terveitä kauniita ihmisiä.

Kaikki on niin paskaa. En saa otetta elämästäni. Yritän pyydystää sitä, mutta juuri kun olen saamassa kiinni, se karkaa taas. Heittelehdin ympäriinsä, ollen täysin muiden voimien vaikutuksessa. Välillä yritän taistella, mutta sitten taas luovutan ja valun pohjalle, hautaudun mutaan ja toivon kuolemaani. En saa mistään kiinni. En ole paikalla, vaikka yritän. Koitan kerätä voimani hitusia ja tehdä jotain merkittävää, mutta säikäähdän omia voimiani, romahdan ja piiloudun. Pelkään itseäni, pelkään ehkä jopa maailmaa. Muita ihmisiä, arvostelua. En halua kohdata todellisuutta ja silti elän siinä joka päivä. Koitan huijata itseäni - kaikessa ja mitä se minulle jättää. Lihovan ruhon, joka mieli haisee, kuin rutto. Sairas yököttävä paska, joka ahdistuu omien ystäviensäkin kanssa. Ei ikinä kerro, jos kertoo seuraavaksi kieltää. Eihän minulla ole edes mitään kerrottavaa. Itsesäälissä ja laiskuudessaan uiminen ei tee kenestäkään hyödyllistä, "jännää" sairasta ihmistä, joka pitäisi laittaa osastolle. Joten mitä minä edes kertoisin.

Haluan pois. Pois! POIS! Toiseen kehoon ja toiseen mieleen. Toiseen aikaan, jonkun viereen. Vittu.

Säälittävä

Ilmeisen pakollinen lihotuskuuri taas ollut menossa muutaman neljä päivää. (Jee taputuksia. Kukaan? No sitä minäkin :"D) Olin tosiaan kaverilla ryyppäämässä ja seuraavan päivän krapulassa. No sen kalorimääränhän voi vain kaikki arvella. :) Eikä se tänäänkään helpottanut.. käsi tacosipseissä ja pohdintana miten varastaa kaapista lisää äidin karkkeja. Olo ruuan ja lihomisen suhteen on vain niin turta, ettei mua ees välillä tunnu kiinnostavan koko paska kehoni. Siinä kohti kun laitat edellisen syksyn farkut jalkaan ja ne ratkeaa samantien tulee pieni hetki, kun haluaisi vain itkeä ja tappaa itsensä, mutta ei: minä menen ja kävelen kylmän viileästi korjaamaan niitä, vaikken niitä pysty edes käyttämään.

  

Minä olen läski! Vitun ylipainoinen pullero, jota asia ei edes jaksa kiinnosta, vaikka toisaalta päässä ei liiku mikään muukaan asia, kuin se miten höllyt jokaisella askeleella, miten paljon painat ja miten ihmiset ovat alkaneet katsoa sinua ajatellen "Tuokin muija vaan alkanut lihomaan ihan saatanasti".  Tiedän, että se on totta. Kyllähän sen jo vähintään peili, puntari ja ratkeavat housut kertoo. (Olen muuten jo rikkonut kolmet housut, jotka ovat haaroista revenneet #itsetuntokatossa)

Kaikki tähtää kohti kesäkuntoa ja minä vain syön.(Ja päänsisäisesti urheilen) Miksi olen näin saatanan laiska paska, joka ei tee  mitään korjatakseen asiaa, mutta valittaa silti omasta lihavuudestaan? Säälittävä, se minä olen.

Olo on niin sarkastinen ja turha, että tekisi mieli vain nauraa ja olla kännissä. Ärsyttää myön hirveästi, miten taas tajusin kuinka kersa vielä olen. Säälittää koko oma lihava olemukseni, kun kännissäkin olen vain joku kikatteleva pikkupillu. Ihan vitun loistavaa.  -.-

Toivottavasti jollakin muulla menee paremmin. <3

Ps. Kommentit piristäisi :)

Ahmintaa - joka ilta!

Mokasin, mokasin, vittu MOKASIN! Koko päivä meni niin suhteellisen loistavasti:

2kuppia kahvia
1kuppi teetä
1 laku (14g)
Saalaattia, puolikas pieni jauhelihapihvi ja bataattiranskalaisia (n. 12kpl?)

Puoltoista tuntia sählyä ja puoli tuntia jumppaa

Iltapalaksi: suunnitelma: tee  toteutus: 2pientä suklaamunaa, rahkaa n. 150g, kaksi voileipää ja vähintään puoli peltiä rieskaa (johon tosin unohdin lisätä suolan) (<-- Tämä oli HUOMATTAVASTI normaalia pienempi kohtaus)

Miksi aina sorrun illalla jäätävään syöpöttelyyn? Se on ihan sama olenko syönyt säännölliseesti ruokaympyrää noudattaen ruokaa, mutta jossain kohti lähtee lapasesta - ja kunnolla. Minulle tulee päivittäin silmittömiä ahmimiskohtauksia. Tuntuu kuin tukehtuisin ja minun olisi pakko syödä viimeistä kertaa tässä elämässä tai kuolen siihen paikkaan. Joten ahmin kuin hullu, eikä sillä oikeastaan ole väliä mitä syön. Aina siihen lukeutuu kuitenkin joko, suklaata, sipsiä, kekskejä tai muuta mättöruokaa, Mikä minussa on vikana? Enkö näe, että lihon jatkuvasti, kuin joku helvetin manaatti, virtahepo, joku hemmetin tonnikeiju.
Kaikkein ällöintähän on, jos ahmiminen sijoittuu juuri ennen nukkumaan menoa (Kuten se yleensä sijoittuu), koska silloin tankkaan vain törkeästi hiilareita kehooni, enkä siis laihdu yön aikana lainkaan.

No tästä täytyy kai vain jatkaa, yrittää päästä eteenpäin, mutta helvetti ensimmäiset päivät ovat vaikeita! Tulosta ei näy ja kaikki vaan tuntuu turhalta. Missä minun itsepintaisuus ja perikseantamattomuus? Edes pieni hiukka kärsivällisyyttä. (Paino tällä hetkellä: 54kg <-- vitun oksettavaa. En ole koskaan ollut näin painava. :)))) Pituus: 161cm)

Ps. Tervetuloa ensimmäinen lukijani :)

Mikä on tärkeää? Mikä hyödyllistä? Mikä tuomittavaa? Mikä, miten, kuka, miksi?

Humina, joka aaltoilee korviini pannuhuoneesta. Oma hiljainen kohiseva hengitykseni. Koneeni näppäimistön terävät iskut. Ulkoa kuuluvan veden tippuminen alas ränniä pitkin. Ohi ajavan auton ääni. Vatsani hiljainen kurina. Yläkerrasta kuuluvat askeleet, jotka kiertelee ympäri olohuonetta. Ei tarkkoja ääniä: ei ymmärrettäviä sanoja, keskustelua, kontaktia muihin ihmisiin, mitkä ovat ainoita asioita, jotka merkitsee. Toiset ihmiset ovat ainoa asia, joka määrittelee sinua, tekee sinusta hyödyllisen ihmisen. Täytyy olla vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin, tai et ole kukaan.

Aina sanotaan, että muiden ihmisten ei pidä antaa määritellä sinua, mutta eihän tämä ole totta. Muut ihmiset ovat ainoa asia, mikä määrittelee sinut. Mitä hyötyä sinusta on ihmisenä, jos kukaan ei tunne sinua, jos et vaikuta muihin ihmisiin? Jos olet erakoitunut yksin metsään, eikä kukaan tiedä sinusta, ole kanssasi vaikutuksessa. Et sinä silloin ole kukaan, ainakaan kenellekään muulle kuin itsellesi.

Aina voi uskotella itselleen olevansa jokin tärkeä omassa toimettomassa yksinäisyydessään, mutta todellisuudessa se mitä pääsi sisällä tapahtuu ei ole käytännön kannalta mitenkään merkityksellistä.
Eli mitä hyötyä sinusta on. Jos olet yksin, ei yksinkertaisesti mitään. Jos kukaan ei tiedä mitä teet, mitä ajattelet et sinä ole ihmiskunnan kannalta mitenkään merkityksellinen. Ainoastaan jos saat aikaan jotain: esimerkiksi sytytät tulipalon, josta uutiseoidaan, silloin olet saanut aikaan jotain. Mutta jos istuskelet yksin metsässä tuijotellen tyhjyyteen, olet käytännössä aikaansaamaton turhuus. Omat mielensä selvittely on kai tärkeää sinun itsesi kannalta, mutta muille se on yhtä tyhjän kanssa
.
Toisaalta, minkä vuoksi täällä eletään. Eikö kaikki loppujen lopuksi elä itsensä vuoksi? Tottahan se on, ettei sinusta jää välttämättä minkäänlaista jälkeä maailman historiaan, jos erakoidut vain yksin tuumimassa maailmaanmenoa, jossain synkässä pikku luolassasi, mutta tarvitseeko kaikista jäädä. Eikö tärkeintä ole, että sinulla itselläsi on hyvä olla. Ei kukaan muu voi elää elämääsi puolestasi. Ihmiset voivat sanoa, miten sinun tulisi elää omaa elämäsi, mutta loppujen lopuksi elämäsi langat ovat omissa käsissäsi.

Voit olla ihmiskunnan kannalta täysi turhuus, totaalinen - ainoastaan materiaa ja luonnonvaroja kuluttava- nolla, mutta mitä sitten. Kaikki tekee omat valintansa ja niitä tulisi kunnioittaa.

Tekstissäni ei käytännössä ollut mitään merkityksellistä, eikä mitään selkeää rakennetta tai kunnollista ajatusta. Kunhan kirjoitin, mitä mieleeni pälkähti. Ehkä tärkein sanomani, mitä tässä deepissä olotilassani tuumin, on: että loppujen lopuksi kaikkien kuuluisi olla vain ja ainoastaan itsekkäitä paskoja, jotka elää itselleen sopivaa elämää. (Totuushan on, ettei tämä todellisuudessa onnistu käytännössä keltään, koska olemme jo syntymästämme asti niin sitoutuneita muihin ihmisiin, että meidän on pakko alistua elämän kankeisiin kaavoihin ja maamme lakeihin, mutta SILTI!)

Omalla kohdallani tajusin, että mikä asia minulle tällä hetkellä merkitsee on laihuus. Olen ollut jo vuosia aavistuksen verran pullukka, muutaman makkaran liikaa omistava maan päällä vierivä henkilö ja kun tässä hiljaisessa paskassani mietin, että mitä jos tulen olemaan aina tälleinen joustava pehmopallo - se särähti. En kestä elää tällaisena PEHMEÄNÄ ällötyksenä. Laihuus, luidemme muodot ja joustamattomuus. Kaunis, siro ja lähes painoton. Siis kuihdu sinä turha paska, ehkä joskus olet jonkun arvoinen. Tähtää sitä kohti, mitä todella tarvitset, olkoon se sitten joku pramea työpaikka, mielenrauha tai kaunis täydellinen kroppasi. Vittuako muut tulee sinua tuomitsemaan, jos haluat olla painoton, eihän kukaan tuomitse heitäkään, jotka jättävät kaiken sosiaalisen elämämsä: perheensä, ystänsä, jonkun saatanan työpaikan vuoksi.

Hento

Niin hento niin herkkä. Niin kaunis ja hauras. Niin naurava onnellinen viaton sielu. Katse niin uljas leimuava loisto on uskoa täynnä tuo nätti niin vahva. Hiukset kuin hulmuava taivaalla säkenöivä harja. Huulet sitä ruusun punaa kirkkaamat täyteläiset - täydelliset.
 Kaunis tuo varsi tuulessa huojuva kukka. Nuppu tuo keväässä puhkeva kesässä elävä, leiskuva täydellisyys. Lämpöä rakastava hellivä neito. 

Mutta syksyllä kuoleva raiskattu hento.

Syksyyn nuo kuolevat kauniit nuoret. Aikaa pakoon juoksemaan ei jalat yltäneet ei tahdot riittäneet. Taistelee, repii ja kohtaloaan vastaan sotii, mutta pakko on tuhon vahvan synkän alla painua kasaan. Piiloutua koloon ja kuolla pois. Ei siipiä saanut selkäänsä kaikki. Oli sädekehäkin liian himmeä, tähtien joukkoon hukkuva lume. Voi yrittää ja taistella, kohtaloa vastaan sotia, mutta hyötyäpi paljon tuosta. 
Kuolla on kaikkien tehtävä joskus, mutta miksi niin pieni ja viaton valosta eksyi. Katosi polku silmien alta. Astui alas kapealta sillalta, polulta, tieltä. Ei löytänyt kotinsa valoja, oli sammunut loiste. Vain pimeä ja tuska. Kylmä ja karu. 

Niin katosi onni ja nupun tuon loiste. Tuli suru ja oli seinillä verinen roiske.

Me ollaan sankareita kaikki

Olin niin iloinen - onnellinen lapsi pari päivää. Kävin kavereideni kanssa syömässä. Kävin urheilemassa (en pakkourheilu-tyylillä, vaan täysin onnellisesti terveiden ihmisten tavalla). Söin hyvällä omatunnolla. (Sisällyttäen mukaansa, sipsejä, karkkia, suklaata jne.) Olin jopa bileissä, jossa alkoholia - ja sen tuomia kaloreita - upposi hyvällä tahdilla. Ei tämä mitään laihduttavaa elämää ollut, mutta olipa ainakin hauskaa - hetken. Sitten se iski. Se romahduksen alkuaalto. En halunnut liikkua - ahdisti niin vitusti koko ajatus. Olo tuntui niin voimattomalle, mikä johti siihen, että koko eilisen päivän makasin sohvalla käsi sipsipussissa ja mätin menemään. Taputuksia? Anyone?
Tänään hoidin kaverin koiraa. Nukuin aika myöhään - ei huvittanut nousta. Join kahvia... söin. Katsoin teeveetä.

Sitten äitini sai minut houkuteltua ns. maraton jumppaan, johon kuului erilaisia osioita. Mm. lihaskuntoa, tanssia, venyttelyä jne. Tarkoitukseni oli olla kolmessa - kaikkein urheilullisemmissa ja vauhdikkaimmissa mukana. Sitten kipu akillesjänteessä; kaikesta hetkuttelusta ja keikuttelusta, mitä zumbaamisen liikkeissä tuli. Hetken päästä toinen polvi alkaa näyttämään kivun merkkejä. Yritän tanssia loppuun asti täysiä - mutta SATTUU! Tai en tiedä sattuiko. Ehkä kuvittelin kaiken. Joka tapauksessa, seuraavaksi olisi alkanut 40min lihaskunto-osio... mutta minä sankari itkua melkein vääntäen totean, ettei tule yhtään mitään kunnon askelluksesta. Äitini toteaa, että eiköhän lähdetä kotia ja laitetaan jalat kylmään.

En pysty puhumaan kunnolla äidilleni autossa, koska pelkään alkavani itkemään. Äitini poistuu autosta ja minä jään istumaan sinne. Yritän pidellä itkuani ja ajatuksieni häiristemiseksi alan selaamaan puhelintani. Kävelen melkein koko illan jäätävässä koomassa, välillä tekisi mieli viiltää ranteet auki tai ottaa yliannostus, mutta enhän minä sellaisia tee - olen heikko. Tuntuu vain niin helvetin pahalle! Olen luovuttaja! Vihdoin oli mahdollisuuteni polttaa kaloreita ja minä keksin, jonkun vitun kivun jalkaani, jonka vuoksi en yhtäkkiä pysty liikkumaan. Yhyy itkettää, voi miedän pikkuista pullukkaa. Koko päivä meni taas ihan päin vittua ja minä syön tortilloja. En uskalla, enkä halua mennä vaa´alle, koska tiedän, että sieltä ei paljastu mitään lohduttavaa. Olen porsas, joka ei pysty syömään edes normaalien ihmisen tavalla terveellistä ruokaa, terveellisissä suhteissa. Minä makaan sängyssä ja syön, syön, syön, SYÖN! HYISAATANA!

En ole kirjoittanut hetkeen, vaikka ajatuksia on ollut. Välillä käsittelen ajatuksiani, kuin kirjoittaisin niitä tänne, mutta niitä ajatuksia on niin paljon - liikaa, kaikkea! - joten en saa niitä kirjoitettua ylös (suluissa: olen niin laiska, etten jaksa avata konetta ja jakaa puhelimella siihen nettiä.) Tällä hetkellä pääni suurin ajatus koostuu vain kaameasta vitutuksesta, enkä sen takia saa edes kunnollista sielukasta tekstiä aikaan, mutta vittu porsas perkele, on kieltämättä aika laadukas lause, jonka toistaminen mielestäni kertoo ihmisestä melko paljon (mm. sen että, hyi vittu, olet läski, kuole mitävittuapaskaaljaofjiofj)

En tiedä mitä aion tehdä seuraavaksi - kesä tulee, enkä mahdu edellisen vuoden vaatteisiini. Oon vitun sankari ja tiedän sen, joten laitanpa supersankariviittani päälle ja menen hyppäämään katolta. Kiitos.

Ps. Pahoitteluni itsesäälisestä postauksesta, mutta toisaalta omapa on blogini.

Mä silmät tahtoisin vain ummistaa

Näyttämö on valtava. Katsomo on vielä valtavampi, mutta lähes tyhjä: muutama epäilevä äiti ja heidän innosta puhkuvat lapsensa täyttävät sitä. Ohjaajamme aavistuksen verran humallassa hytkyvät ystävät katsomon keskellä. 
Lavan takana on jännittynyt tunnelma, en kuitenkaan ole paikalla. Leijun muissa maailmoissa ja pohdin näytöksen jälkeistä elämääni. Näytös ei juuri kiinnosta minua. Välillä yritän päästä roolini sisälle, tsempata kohta alkavaa näytöstä varten, mutten en onnistu. Yritän saada yhteyttä muihin näyttelijöihin - suurin osa on humalassa.Ketään ei kiinnosta - ei oikeastaan minuakaan. 
Näytös alkaa, mutta ei harjoitellulla tavalla. Kukaan ei ole oikeassa paikassa, näyttelijät unohtavat vuorosanansa, jopa kiroilevat. Ohjaajamme retkottaa näyttämön nurkalla viinapullo kädessä - hänen rinnuksillaan näyttää olevan oksennusta. 
Yritän huutaa näyttelijöille, että heidän pitää tsempata: he  eivät voi kiroilla lavalla, katsomossahan on lapsiakin katsomassa. En saa sanaakaan suustani. Yritän, mutta kurkustani kuuluu vain säälittävää korinaa. En saa sanottua edes vuorosanojaní, yritän, mutta minua alkaa itkettää - ketään ei  kiinnosta. Yksi näyttelijöistä puhuu puolestani vuorosanani, kiroilee hirveästi ja on jäätävässä humalassa.
Katsomossa olevat lapset ovat ymmällään: he yrittävät nykiä vanhempiensa hihoja, jotta nämä voisivat selittää mitä näyttämöllä tapahtuu. Vanhemmat ovat järkyttyneitä: osa poistuu, osa tuijottaa silmät selällään ja suu ammollaan. Ohjaajamme kaverit nauravat räkäisesti, he eivät ole nähneet koskaan mitään hauskempaa. 
Istua retkotan keskellä näyttämöä, en ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu. Joku näyttelijöistä nykäisee hihaani, luultavasti vahingossa, kun katson ympärilleni en näe ketään, vaikka kaikki kuitenkin ovat siellä - minä en. Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Tajuan näytelmän surkuhupaisuuden  ja alan nauraa vedet silmissä, sitten livun pimeyteen.

Olen vieraalla rannalla - on lämmin, kaunis kesäpäivä. Rannalla kanssani on paras ystäväni ja hänen poikaystävänsä. Rannalle on kasattu valtava hiekkakasa - hiekka ei ole pehmeää, se on karheaa, tavallista suomalaista ikävän tuntuista hiekkaa.
Ystäväni heittää hellemekkonsa pois päältään, hänellä on päällänsä vain bikinit. Hän on niin kaunis, laiha. Hänellä on hauskaa. Hän juoksee veden äärelle, koskettaa sitä ja kiljuu: vesi on aavistuksen verran viileää, mutta aivan täydellisen lämpöistä itsensä vilvoittamiseen, tässä täydellisen kuumassa kesäsäässä.
Ystäväni poikaystävä heittää paitansa pois - paljastaa treenatun kroppansa ja istahtaa rannalla olevalle kannolle tupakalle. Hänkin nauraa - nauttii kesäsäästä ja katselee tyttöystäväänsä.

Minä ujostelen reunalla. Otan varovasti kesämekkoni pois. Olen pelkissä bikineissä. Katsahdan alaspäin ja näen hyllyvän vatsani, paksut toisiaan hankaavat reiteni. Yhtäkkiä minua alkaa oksettaa älyttömästi. Kiipeän kiirellä hiekkakasan päälle ja hautaan vatsani hiekan alle. Minua pelottaa, että jompi kunpi huomasi ällöttävät vatsamakkarani, näki selluliitin peittämän takapuolen - ylipäätänsä huomasi minut. Haluaisin kadota hiekan alle. 
Ystäväni huutaa minua uimaan hänen kanssaan. Kertoo veden olevan ihanan lämmintä. Hän nauraa ja on niin vilpittömän onnellinen.
 Minua itkettää. Haluaisin kadota, juosta metsään, enkä palata koskaan, tai hautautua soraisen hiekan alle ja tukehtua siihen. Kyynel virtaa poskelleni, pyyhkäisen sen pois ja naurahdan. Sanon tulevani kohta uimaan, vaikka tiedän etten mene. Istun ja katson taivaalla lentävään lintuun. Se on niin kaunis ja vapaa, lentää tuulen mukana - hetken minäkin luulen osaavani lentää. 

Viime yönä näin unia. Tavallaan ne pelottivat, toisaalta kiehtoivat. Yhdessäkin unessa menin ystäväni kanssa syömään - ruoka ei edes ollut erityisen hyvää, mutta söin sitä silti, kuin se olisi viimeinen ruokani tässä elämssä. Herätessäni hymyilin ja olin niin täynnä onnellisuutta siitä, ettei se ollut totta.

Tänään en mennyt kouluun. Ei minulla olisi ollut kuin kolme kunnollista tuntia ja kaksi tuntia liikuntaa. Väsytti niin paljon aamulla, etten halunnut lähteä edes sinne urheilemaan. (suluissa: säälittävä laiska läski)
Minulla oli tälle päivälle urheilu suunnitelma: 1h sali ja 1h juoksua illalla vielä omat tanssitreenit. Toteutus: tanssitreeneihin menen, muuten vain lihon sängylläni.
 Ruokailun puolesta piti paastota. Toteutus: siivu pizzaa ja kahdeksan minisuklaamunaa, 2 ja puoli lämmintä voi leipää ja lasi itse tehtyä pirtelöä.
Huomenna menen ystävieni kanssa syömään. Ollaan sovittu siitä jo monia viikkoja sitten, silti pelottaa ihan sairaasti. Välillä keksin kaikenlaisia syitä, joiden avulla minun ei taritsisi mennä, välillä olen valmiina ottamaan makuupussini ja alkamaan jonottaa ravintolan edessä jo valmiiksi.
Mikä minussa on vikana? En tiedä.
Ps. Aloin jälleen katsomaan Skinsiä. Pelkkää rakkautta <3

Kaikki vaan huutaa - onko koskaan hiljaista?

Päätäni särkee . Minulla on jälleen migreeni, tai sitten en vain jaksa elää tätä päivää. Näitä kahta asiaa on yllättävän vaikea erotella toisistaan. Päänsäryn kun saa, ihan vain nukkumalla huonosti ja niskansa jumittamalla - mikä ei ole minulle mikään ongelma. En tiedä olenko mahdollinen burana-addikti, mutta ilmankaan en kipujeni vuoksi pysty olemaan, joten onko sillä väliä. Olen nukkunut lähes koko päivän, käynyt vain syömässä välillä ja katsomassa yhden elokuvan, sitten ryöminyt takaisin peittojeni alle. En haluaisi nousta koskaan. Haluan jäädä sänkyyni, haluan päätyä unohdetuksi, riutua nälässä, itkeä ja tuntea jotain, mutta olen löysä hyllyvä löllerö, joka luulee olevansa jokin hieno ja tärkeä, vaikka on oikeasti vain säälittävä itsesäälissään itseään säälivä läski. Lopettaisi jo ja tekisi jotain järkevää.

Vanhempani huutaavat yläkerrassa: raha-asioista, velvollisuuksta jne. Tekisi mieli mennä huutamaan nillee:" TURPA KIINNI!", mutta en mene. Makaan jähmettyneenä sängylläni syöden karkkipussini loppua ja kuuntelen. En kestä vanhempieni huutoa. Yleensä asiat ovat niin turhia, ettei niistä ole mitään järkeä keskustella edes normaalilla puheäänellä, mutta että pitää huutaa vielä niin kovaa, että naapuritkin kuulee... en jaksa. Isä syyttää äitiä, äiti syyttää isää. Jossain kohti äidin ääni muuttuu itkuiseksi, isä yrittää hyvitellä, mutta äiti alkaa taas huutamaan ja isältä menee järki. Ei ole voittajia, pelkästään kaksi loukattua kuoreensa vetäytyvää ihmistä ja pelokas lapsi kaiken keskellä. Hyvä loistavaa! Ihminen on kyllä Jumalan ihmeteos!

Katson itseäni peilistä. Ällöttää niin paljon, että tekee mieli hajottaa koko peili ja sen jälkeen juosta jonnekin pimeään tyhjiöö ja riutua sinne.
On pääsiäisaika. Olen lihonut n. 2kg. Olen lihavimmillani. Viime vuonna tähän aikaan olin parhaimmillani, urheilullinen ja välillä yli 10kg laihempi. En kestä verrata itseäni siihen ihanan kevyeen ulkomuotoon. Minua alkaa oksettaa ja itkettää. Päässäni kuuluu vain:"en pysty, olen läski, turha paska, vittu, laiska turhamainen pinnallinen läski". Pitäisi tehdä vartalon eteen töitä. Juosta, liikkua, syödä terveellisesti, mutta se kaikki tuntuu niin vaikealta ja turhalta. En tiedä mitä teen, ajatukseni kiertävät kehää. Välillä urheilen, kuin hullu, mutta sitten lamaannun. Sana "TURHA" ilmestyy päähäni niin isolla ja raastavalla fontilla, etten kykene liikkumaan. Alan syödä mahdollisesti ahmia, sitten oksettaa. Joskus oksennan, joskus en - mitä väliä sillä on. Nyt porukat tilaa pizzaa. Loistavaa. <3

Olen 17-vuotias tyttö. Tervetuloa seuraamaan minun mielenhäiriöistä blogiani.