Avautumista

Mun on pakko kirjoittaa tästä, koska tää asia ja nämä ajatukset vainoaa mua jatkuvasti.

En kestä, kun mulla on usein niin nolo ja säälittävä olo. Yritän leikkiä jotenkin traagista ja fanitan Skinsin Effyn synkkää, mutta mielenkiintoista persoona, joka kiehtoo mystisyydellään kaikkia. Sitten itse vedän suu mutrussa, kajaalit silmillä kouluun ja porukka kattoo, että mikä vitun masennus tollakin on ja kysyy mikä hätänä. Leikin olevani jokin syömishäiriöinen, jopa fanitan sitä. Mikä on täysin sairasta, eikä siinä ole mitään järkeä. Säälittävää haluta itselleen sairautta, jotta saisi vain jotain sisältöä elämälleen ja voisi leikkiä jotenkin traagista ja paljon vaikeita asioita käynyttä henkilöä. Muilla ihmisillä on jo tarpeeksi vaikeuksia, eikä maailma tarvitse enää yhtään naurettavan itsetuhoisesti käyttäytyvää pikkuteiniä.

Olen vain aivan hukassa elämässäni. En tiedä kuka haluan olla. En tiedä mitä haluan tulevaisuudelta. Omissa silmissäni vaikutan lähinnä surkuhupaisalle ja naurettavalle henkilölle. Leikin olevani jotenkin aivan yksin tässä maailmassa ja aiheutan omalla saamattomuudellani itselleni lähinnä vain huono koulumenestystä ja pilaan omaa tulevaisuuttani. Ei siinä ole mitään hienoa tai kiehtovaa. Olen täysin normaali teiniangstinen nuori, joka käy läpi murrosiän aiheuttamaa identiteettikriisiä. Kyllä mä sen ymmärrän ja silti kaikki vaan tuntuu kaatuvan päälle. 

Mä romahdan ja olo tuntuu niin helvetin tuskaisalle ja sitten se olo menee ohi. Yritän hankkia itselleni tappavaa sairautta, mutta järkevä puoli aivoissani kertoo, ettei siinä ole mitään ideaa ja on tarpeeksi vahva tuhoamaan ”anan” päässäni. Silti en halua, että järkevä puoli aivoissani voittaa. Myrkytän ajatusmaailmaani minkä kerkeän. Miksi? MIKSI? MIKSI? En ymmärrä itseäni, enkä tiedä mitä tekisin. 

Tänään mua on pitkästä aikaa itkettänyt aivan älyttömästi. Mua ällöttää kaikki läski mun kehossani ja mä tiedän, että ainut keino saa läski pois kehosta on tehdä töitä sen eteen. Miksi saman tien kuitenkin haluan tunkea anailun ja bulimian samaan kuvaan? Miksen voi olla kuten normaalit ihmiset, jotka laihduttavat terveellä tavalla? Katselevat fitspoa thispon sijaan. Syövät terveellisesti ja normaalisti. Eivät kärsi ahdistuskohtauksista tai masennuksesta. Eivät vedä itseään omalla pelleilyllään niin piippuun, ettei jäljellä ole loppujen lopuksi mitään muuta kuin itku ja synkkyys.  

Mussa täytyy olla jotain vikaa. Ei tällainen ole normaalia, eikä toivottavaa kenellekään. Kaikkein kamalinta on kun tiedostan kaiken paskan itsessäni ja silti en ole tarpeeksi vahva muuttamaan sitä. Ehkä olen jo liian syvällä kaikessa, mutta toivon todella, että muut ihmiset eivät joutuisi tällaiseen naurettavaan pelleilykierteeseen, missä itsensä kiduttaminen tuottaa jotain sairasta mielihyvää ja tuo ainoan sisällön omaan elämään. En tiedä mitkä asiat normaalin ihmisen sisäisen elämän täyttää, mutta haluaisin mahdollisesti vielä löytää tuon kultaisen keskitien. Nyt se tuntuu niin kaukaiselle, ettei voimat riitä sen tavoittelemiseen. Miten sitä edes tavoitellaan jotain sielunrauhaa? Naurettavaa.

Oma olo on usein niin turta, että mun on pakko hakea lohtua alkoholista, tupakoinnista varmasti myös pilvestäkin jos mulla ois vain suhteita. Pakko tehdä omasta elämästä vaikeaa, jotta siinä olisi jotain elettävää. Ei tällaistakaan pelleilyä jaksa.

Ajattelin olla seuraavan viikonlopun selvinpäin ekaa kertaa, sitten kuukausiin. Haluan keskittyä laihtumaan, joten krapulalle ei ole nyt tilaa. Maanantaina menen katsomaan keikkaa ja haluan mahtua mun keikkapaitaan. Pakko laihtua.

Tänään olen lähinnä rypenyt sen takia, että tekisi mieli kaikkea ruokaa. Ruuasta unelmointi pelottaa tällä hetkellä ihan sairaasti, koska se on ensimmäinen askel kohti sortumista. Olen koko viime viikonlopun vetänyt kamalaa mättöä, joten en todellakaan ole yhden vähäkalorisen päivän jälkeen oikeutettu hampurilaisiaan ja pizzaan. Niinpä olen ahdistellut ja miettinyt mitä voin syödä, että jaksan tämän päivän ohjauksen illalla. Pitäisi keksiä tanssiesitystä lapsille ja se aiheuttaa helvetisti lisästressiä.

Tänään olen syönyt puolikkaan ruisleivän, yks kolmasosan suklaakeksistä ja muutaman lusikallisen pinaattikeittoa. Haluaisin tehdä rieskaa, mutta pelkään ahdistuksen nousevan entistä enemmän jos teen sitä. vittu Aamupaino: 54.7
EDIT// Niinhän siinä kävi, että tein rieskaa. Söin sitä ihanaa vehnä-, ohrajauho-mössöä melkein pellilisen. Söin kanaa ja riisiä valtavan annoksen. Oksensin jonkunverran pois. (Eli ajoin skootterilla metsän keskelle hammasharjan kanssa ja oksensin kuusen juureen täysikuun loisteessa ja tuulen vihmoessa älyttömän kylmänä. Se tuntui niin säälittävälle, mutta silti jotenkin voimauttavalle. Hehe. Mä olen se sairas tyttö, joka oksentelee yksin metsässä..)
Iltapalaksi söin vielä lisää rieskaa ja raejuustoa, johon sekoitin kourallisen muroja, ja kaadoin yhden mustikkajogurtin ja ripottelin sekaan vadelmia ja jotain soijarouhetta. .
Söin kaiken päälle vielä mansikkapuikkojäätelön, jonka jälkeen oksensin lavuaariin. Tuskin siitäkään on hyötyä. Huomenna olen taas hieman isompi, enkä kestä tässä kropassa eloa enää.
Jumppatreeneissä seurasin, kun yks mun jumppatytöistä vaihtoi paitaansa. Se oli niin laiha ja tunsin valtavaa kateutta sitä tyttöä kohtaan. Miksen mä voi näyttää samalle?  Mäpä olen vain iso vitsi. Ehkä minua ei vain ole koskaan tarkoitettukaan laihaksi. Ahdistaa niin paljon, että olo on lähinnä hysteerisen nauravainen. Olen vitun iso vitsi. ISO vitsi.