En tiedä mitä tehdä

Pakko laittaa heti edellisen perään uusi teksti.

Mitä minulle tapahtuu?

Haluan toki laihtua, koska painoa on kertynyt melkein kymmenen kiloa ylimääräistä. Haluan myös olla terve ja urheilullinen. En kuitenkaan osaa yhdistää itseäni unelmakehooni ilman tätä - pakkoajattelua? En osaa päättää, mikä määrä herkkuja on liikaa ja mikä ei. Välillä tuntuu, ettei sillä pitäisi olla niin väliä, mutta onhan sillä. Jokainen kalori ratkaisee.

Tuntuu, että pää meinaa hajota. En halua anoreksiaa sen kaikkein vakavimmassa mielessä. En halua laihtua niin laihaksi, että joudun osastolle ja letkuihin. (Oletteko lukenut kirjan: Tapa minut, äiti! Kertoo anoreksiasta äidin silmissä. Suosittelen ehdottomasti kaikille.) En halua anoreksiaa, mutta laihduttaminen anoreksian - tai lähinnä pakollisen ajattelutavan - kanssa on helpompaa. Tai ainakin minun tapauksessani mahdollistaa laihtumisen. Miten tällainen itsensä pakolla sairaaksi hankkiminen voi olla vaihtoehto? Eihän ihmisen lapsen pitäisi ajatella tällaista missään tapauksessa.

Miksen osaa löytää kultaista keskitietä. Eihän se voi olla hyvä merkki, että jo nyt stressailen siskoni syntymäpäiväherkkuja. Miten voin selvitä syysloman yhteisestä perhereissusta, kun menemme ravintolaan syömään? Jos pääni meinaa hajota jo nyt, miten tässä käy. Miten voin antaa itselleni anteeksi sen faktan, että joinakin päivinä kaloreita tulee saamaan enemmän, kuin kuluttaa?

Ysiluokalla laihduin enemmän kuin koskaan. Painoin 42.8kg laihimmillani. En nähnyt laihuuttani. Näin itseni lihavana ja löysin jatkuvasti uusia kohtia, mistä pitäisi karsia. Nyt kun katson noita kuvia olen niin surullinen, etten tajunnut sitä silloin. Nyt antaisin vaikka mitä siitä kehosta.
Laihduttaminen sillä kertaa loppui paniikkihäiriöön, joka johti siihen, että lopetin urheilun. Lihoin 57kg lukion toiseen luokkaan mennessä. Sain raskausarpia reisiini, pakaroihin ja rintoihini.

Minun pahimpiin pelkoihini kuuluu, että sekoan. Menetän tajuntani maailmasta ja muutun oikeasti mielenvikaiseksi. Minulla on aina ollut taipumisia vähän vinksahtaneeseen ajattelutapaan. Olen myös hyvä tuhoamaan asioita, enkä omista vahvaa moraalia. Minun on helppo tuhota varsinkin miespuolisten henkilöiten tunteet ja olla kunnioittamatta heitä.
Olen todellisuudessa kuitenkin äärimmäisen herkkä ja haavoittuvainen, vaikka harva sen varmaan huomaa rämäpäisyyteni takia.

Olin lukion ensimmäisen luokan jälkeen kaksi viikkoa äärimmäisen masentunut. En kyennyt kuin itkemään ja tuijottamaan tietokoneelta merkityksettömiä sarjoja ja leffoja. Netflixin katsominen oli ainut, mikä minua ei ahdistanut. Kaikki mitä minun käskettiin tehdä, kuten koirien vieminen ulos sai minut äärimmäisen ahdistuksen ja itkukohtauksen valtaan.
Juuri noihin aikoihin kannoimme puita saunaan ja varastoon talven varalta. En kyennyt siihen hommaan, joten piilouduin useiksi tunneiksi pihamme pusikoihin.
Noina parina romahduksen viikkona mikään ei naurattanut, eikä tuntunut millekään. Ainoastaan ahdistus oli kanssani kaiken aikaa. Äitini oli äärimmäisen huolestunut ja yhdellä keskustelukerrallamme, kun itkin hysteerisesti, selitin hänelle anorektisista ajattelutavistani, joita minulla ysiluokalla oli. Myönsin myös oksenteluni. Äiti varasi minulle psykologille ajan. Psykologille meno ahdisti älyttömästi ja pidättelin kaikki kaksi kertaani itkua. Ensimmäisen kerran jälkeen romahdin totaalisesti ja piilouduin ensin pannuhuoneeseen ja sen jälkeen saunan lauteiden jälkeen. Toisen kerran  en saanut ihan yhtä pahaa kohtausta.
Vaikutin toisen kerran jälkeen iloisemmalle psykologin silmissä - ja näin vakuutin itsellenikin -, joten seuraava käynti sovittiin vasta koulun alkuun. Psykologi kuitenkin vaihtoi paikkakuntaa, joten kolmatta käyntiä ei koskaan tullut.

En koskaan ole ollut käytännössä ulkopuolinen. Moni ei pidä minusta(varsinkaan pojat), mutta kuulun koulumme pääporukkaan. Biletän paljon jaan asioita itsestäni. Yleensä kadun välittömästi, kun paljastan itsestäni heikkouksia. En pidä siitä, että ihmiset näkee minut heikkona pikkuteininä. Haluaisin olla kuin Skinsin Effy.