Bad company

Se on vaan esitystä johon uppoudut. 

Showta, joka varastaa todellisuuden ja siihen turvaudut.

Voit esityksen vuoksi uhrata kaiken

odotat jännityksellä uutta kautta ja löydät juonen uuden.

Muttei mikään siitä ole todellisuutta

ei sillä showlla ole tulevaisuutta.

Aamulla söin ruisleivän, koska olin luvannut itselleni, että heti kahden tunnin koulupäiväni jälkeen tekisin HIIT-treenin, jonka jälkeen menisin suihkuun ja valmistaudun illan PVP-kuvauksiin. Tulin kuitenkin kotia äitini kanssa yhtä matkaa söin mandariinin, keitimme kahvia ja tein meille pari peltiä rieskaa. Tehdessäni rieskaa isäni huomautti, että kai tajuan kuinka paljon tuollainen hiilarijauhomössö lihottaa..
Kävin suihkussa tekemättä mitään treenejä ja suihkun jälkeen päätin laittaa kynttilän palamaan ja Roc´n roll Xmas- levyni soimaan. Kuka jaksaa odottaa edes marraskuuhun? Aloin meikkaamaan ja tajusin, että kaikkein helpoin tapa laihtua olisi vain pysyä iloisena ja pirteänä. Tehdä niitä näitä ja hymyillä. Nauttia elämästä ja odottaa onnella joulua.
Iltaruokana söin hieman kalapastaa ja lisää rieskaa. Söin myös Lidlin pikkujäätelöpuikon.

Olin pari tuntia ohjaamassa pikkukersoja, jonka jälkeen olin vielä tunnin omissa tanssitreeneissäni. Pelleilin ja olin täynnä energiaa. Sain spagaatinkin lähes pohjaan. (<- niin pohjaan en ole sitä koskaan saanut) Kokeilin myös farkkuja, jotka ovat mahtuneet jalkaani viimeksi viimevappuna. Ne mahtuivat. Jee.
Sitten menin tekemään rieskaa. Otin myös ruispalan. Ja yhden voileipäkeksin.  Vähän kaalia. Lasi teetä. Mansikkajäätelöpuikko. Suklaajäätelöpuikko. Viisi dominokeksiä.
Kaikki lähti täysin käsistä.

Olen niin häpeissäni, että pohdin pitkään kehtaanko edes kirjoittaa tänne.
Mietin pitkään ottaisinko jäätelöä ja sitten vain annoin periksi. Totesin, että olen jo niin kaukana tavoitteestani olla laiha ja kaunis, ettei sillä ole mitään väliä, vaikka söisinkin itseni täydelliseen ähkyyn.
 En kehtaa katsoa peiliin. En halua pestä edes naamaani tai hampaitani. Haluan riutua ja eristäytyä. Haluaisin itkeä, mutta ei edes itketä. Olo on turta. Niin turha ja säälittävä.
Voin myös vihdoin todeta, että jos minulla joku syömishäiriö on; se on ehdottomasti ahmimishäiriö. Minulle ahmintakohtauksia tulee usein. Hamstraan kaupasta herkkuja, kuin se olisi viimeinen kerta, kun saan ostaa mitään hyvää. Sen jälkeen vajoan sänkyyni ruokameren ympäröimänä ja ahmin herkkuja katsoessani netflixiä, maistamatta ruuasta juuri mitään. Ei ruualla tai sen laadulla ole väliä. On vain pakko syödä. Tuskin edes oksennan tämän jälkeen. Mitä väliä, olen jo luovuttanut.
Ruoka tuo minulle turvaa. Olen lohturuokailija. Syön myös tylsyyteen. Rakastan maukasta hyvää ruokaa. Silti en voi kestää sitä. Tai kestän ruuan, mutten lihavuuttani. En voi sietää lihavuuttani. Miksen voi laihtua yhdessä yössä? En voi edes kuolla. "Lihavat lapset eivät lennä taivaaseen. Ne vajoaa."
En tiedä miten haluan jatkaa tästä eteenpäin. Miten voisin laihtua ilman ahmimiskohtauksia. Pitää kaiken kohtuudessa, enkä yrittää liian kovaa, koska silloin ainakin vajoan ahmimiseen. Syödä tarpeeksi, että jaksaisin liikkua. Liikkua tarpeeksi, että voisin syödä. Pää ei kestä. 
Haluan vajota usvamereen. Kadota pois. Miksi ihmisten pitää huomata minut? En halua tulla huomatuksia. En halua enää asua kotona. Haluan oman luolan, jonne voin kuihtua. Haluan vain nukkua en edes elää. Joka aamu herään vain uuden päivän tuskaan. Illoista pidän, koska silloin tiedän kaiken päivän raatamisen olevan jo takana. Iltaisin tunne, kun tiedät, että aamulla tulen olemaan entistä laihempi on huumaava. Mutta jos on mokannut totaalisesti seuraava päivä tuntuu entistä pahemmalle ja silloin hajottaa tosi paljon. Tekee mieli röökiä.