Kyllä mä tiesin mitä mä tein. Aluksi en välittänyt - eihän "vähän" voi vielä vaikuttaa. Sitten jatkoin, eikä se enää jäänyt siihen "vähään". Eikä millään muulla ollut enää väliä. En välittänyt unelmistani vaan pistin menemään. Joku osa päässäni huusi minua lopettamaan. Mä käskin sen osan pitää turpansa kiinni.
Aamulla heräsin järkyttävään oloon. Olin varma, että oksentaisin, kun yökötti niin älyttömästi. Söin ruisleivän ja join teetä ja odottelin hetken tulisiko ruoka ylös. Ei tullut, joten menin kouluun.
Koulussa oli pinaattilettuja ja makaroonisalaattia. Lettuja söin n. 4 ja 2 reunat. Makaroonisalaattia ehkäpä reilun desin.
Tulin kotiin söin ruisleivän ja jauhelihakeittoa.
Söin muuten vain hiivaleivä, josta suurimman osan kylläkin vain pureskelin ja sylkäisin. Ja muutama lusikallinen keittoa lisää.
... Iltapala: Iso pala kovaa ruisympyrää (n. puolet) 1voileipäkeksi. Päällisinä yhteensä 2kinkkua, 3juustoviipaletta, kurkkua, 1meetwursti)
Oksettaa ja ällöttää. Söin tänään suurinpiirtein yhtä paljon, kuin normaalit ihmiset. En minä halua syödä niinkuin normaalit ihmiset! Huomenna luultavasti olen vain lihonut tästä ruuan paljoudesta. Miksen voi olla tarpeeksi vahva. En edes pysty harrastamaan mitään mainittavan arvoista urheilua tämän jalan vuoksi. Välillä tuntuu, että jalkani on vain tekosyy sille, että voin olla rauahassa kotona, syödä ja lihoa. Huomenna pakko tsempata. Luultavasti ennen puoli viittä ei ainakaan tarvitse syödä mitään, jos vain pakenen aamupalaa ja pysyn kaukana kouluruokailusta. En halua enää elää tässä kehossa. Haluan olla kevyt ja kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti