Tekstini on syöpää

Ei kiinnosta kirjoittaa. 
Olen valvonut viime yön. 
Jee.

Joulu oli ja meni. Oli ihan kivaa ja rauhallista viettää joulua perheen kanssa.
Sain uuden kahvinkeittimen, mikä taitaa olla ihan hyvä asia, sillä kahvinkeittimeni oli vuodelta 1997. Se piti kamalaa ääntä ja keitti kahvia n. puolisen tuntia.
Ehkä nyt jaksan alkaa taas keittelemään kahvia hieman aktiivisemmin. (Toisaalta kahvitauko on ollut vatsani kannalta erittäin hyvä.)

Olen vähän väsynyt ja hukassa elämäni kanssa; (Yllärikö?)
Olen odottanut elokuun lopusta asti psykologiaikaa, jonka vihdoin sain joulukuun alulle, mutta päivää aiemmin - vailla selityksiä - aikani peruttiin. Jukoliste mulla flippas ihan totaalisesti.
Ei ihmekään, koska tämän syksyn piti olla kuntouttavaa säännöllisen terapian avulla, jotta kykenisin jatkamaan joulun jälkeen koulussa. No voitte arvata, etten ihan ole siinä kunnossa, koska en ole saanut minkäänlaista apua ongelmiini.
Olen kyllä nähnyt kahdesti lääkäriäni, joka hänkin kertoi ottavansa ensimmäiseksi asiaksi hoitaa minulle psykologi.
En sitten tiedä, että hukkuiko tieto postissa. Hmm.
Alkaa joo olla vähän surkuhupaisaa, että tässä on käytännössä vain vuoden pyöritellyt peukaloitaan ihan vitun paskana ja näin tämä homma toimii.
Hohhoh.
Ensi vuoden alkuun minulle on kuitenkin varattu aika haastatteluun, jonka perusteella katsotaan sitten sovinko johonkin kolme kertaa viikossa tapahtuvaan "etsitään uusia harrastuksia tms. sisältöä elämääsi". (#sinäsyrjäytynytnuori)

Tänään on ollut krapula pitkästä aikaa, ja pakko kyllä sanoa, ettei kestä niin kroppa, kuin henkinen puolikaan oikein alkoholia mitenkään. Koko päivän olen kärsinyt nestehukasta ja hiippaillut varovasti menemään, jotta en vahingossakaan oksentaisi.
Paino on muutenkin meinannut laskea jälleen, eikä mun kunto kestä enempää painon laskua. Vituttaa. Miten ensin voi vuosia toivoa, että saisi painonsa näin alas ja tapella painonpudotuksen kanssa, joka ei meinannut mitenkään onnistua. Nyt tilanne on täysin päinvastainen. En vain millään meinaa saada tarpeeksi kaloreita ja ruokaa päivässä. Tämä on ihan yhtä vaikeaa.

Ei tässä kai muuta. Tänään aion nukkua.

Syöminen

Nyt kun luen edellistä tekstiäni ja kohtaa, jossa sanon, että olen päässyt syömishäiriöstäni, mietin, että missä saatanan aivolobotomia-häiriössä olen sen kirjoittanut.

Painoni vaan laskee, koska en saa syötyä tarpeeksi. 

Vaikka en enää pakonomaisesti ihaile sairaanloisen laihoja ihmisiä, enkä laske jokaista kaloriani, niin syöminen on todellakin haaste.

Olen aikojen saatossa onnistunut jokseenkin paskomaan minun näläntunnistusohjelmani, minkä vuoksi saatan havaita aamupalan jälkeen, joskus illalla kymmenen aikaan, että onpas vähän heikko ja paha olo, enkä ole syönyt mitään.
Kuntoni heikkenee ruuan puutteesta, mutta välillä minun on vain niin vaikea saada mitään alas, ilman, että jokainen nielaisu tuntuu myrkylliselle ja pahoinvoinnin esiasteelle.

Kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää.

Mitä täällä tapahtuu?

Tänään tein kodistani siistin, vietin illan ja yön ystävien kanssa. Tein heille joulutorttua ja tarjoilin glögiä. Jossain kohti totesin, että sopivan retardi ja hauska olo, jotta voisi sanoa olevansa lähes iloinen. 

Nyt tunnen myös joulun sydämessäni. Minä tunnen jotain. Venlaflaxin lopetin omin päin seinään, (kärsin, kyllä 4kk fataaleja sähköiskuja, jotka saivat minut kyseenalaistamaan jo mielenterveyttäni.)

Lopettamisesta on seurannut vieroitusoireiden jälkeen pelkästään hyviä asioita. 

En ole kyennut tuntemaan, enkä oikein tunnistamaan tunteita. Nyt pystyn, vaikka ehkä vähän välttelen surullisten ja raskaiden mattojen alle kurkistamista. Ne päivät tulee, kyllä niin täysiä, että matto lennähtää tuulessa pois ja sinä jäät tuskan monttu auki suolaa huutamaan. 

Nyt tuntuu epäluuloiselle. Kuulostelen oloani ja yritän miettiä mitä tämä on. Kaikki kovin positiivisen, tai jonkin "euforian" tunne tuntuu oudolle, koska Venlaflaxin tunnottomuus sai minut ymmärtämään miten ihminen ei tuntisi yhtään mitään, vaikka katsoisi porukan lahoavan edestä. 

En ole pystynyt nauttimaan joulusta, tai tuntemaan sen tunnelmaa neljään vuoteen. Jouluaatto tuli päivinä joukossa ja joululaulujen kuunteleminen oli liian tuskaisaa ja surullista kuunnella joululauluja tuntematta mitään muuta, kuin aikoihin joissa lapsen puhdas onni oli läsnä. 

Ajattelutavassani on kokoajan mullistavia muutoksia, joissa osaan käsitellä ajatuksiani aivan erilaisina paloina. On ilahduttavaa - (<- sana, johon olen varsin mieltynyt.) tuntea oivalluksen tunteita ja nyt kaiken huippuna olen jopa luomassa tekstiä blogiini. 

En ole kirjoittanut, koska tämän blogin ei ole koskaan kuulunut tuntua tehtävälle täyttää, vaan pakokeinona purkaa hullusti kiehuvia, ajatuksia, joita en välttämättä edes tiennyt kantavani taakkana.

En koe olevani enää syömishäiriöinen. 

Se on aika helvetin iso asia sanoa, tai kirjoittaa; varsinkin tänne. Tämä blogi on niin täynnä tuskaisen sairauden ja riivatun surkean itsetunnon täyttämiä lauseita, mutta nyt koen ruuan ravintona, jota on pakko syödä.

Kesän lopussa, katkon aikana ja jälkeen, painoni putosi sairaan nopeasti kuukaudessa lähes kymmenen kiloa. Nyt kuitenkin, verrattuna viimekertaan, kun painoin pelottavan lähellä naisten poliisivoimien kuntotestin käsipainoa, minulla ei ollut lainkaan lihaksia, tai peruskuntoa.

Kun yhden kadonneen viikon jälkeen katsoin syksyllä peiliin, ja tajusin ajattelevani:"Olenko minä syönyt tällä viikolla?". Nostin paitani ylös ja tuijotin riutunutta kehoani ja kylkiluitani, jotka eivät koskaan olleet ollut niin esillä, aloin itkeä. 

En kestänyt, miten sairaalle näytin ja tajusin, etten enää ymmärtänyt miten olin voinut pitää sairasta laihtumista ihannoitavana. 

Myönnän, että koen oloni paremmaksi, kun olen painon tällä puolella ja kilot pelottaa. Muutama lisäkilo ei, mutta läskiahdistus on todellinen. Muutamat housut kiristää, kun olen saanut painoani nostettua taas niin, että ainakin tuntuu tuulahduksen verran elävältä.

Nojaa. Huomaan ärsyyntyväni liiasta koristelluista lauseista. Tyydyn ja totean olevani ihan sinut, etten koskaan voisi ottaa live, the life you love, etc. seinätekstiä, ilman naamapalmua ja ironista virnettä, jonka jälkeen repisin kaikki muut, kuin e-kirjaimet pois. Miksi? - epärelevanttia, mutta niin voi tehdä. 

Kieh, Kieh.

Unirytmini on pilalla ja palloilen siinä rajalla, että samoilla silmillä vai ei. 

Hiisi on kaukana ja minä täällä. Tunnen oloni, enkä uskalla kurkistaa, kuinka ikävä minulla todella on, koska se olisi liikaa. Olen rakastunut häneen kahdesti ja nyt, kun mietin, niin hän on jopa päässyt Venlaflax sumuni tunnesekamelskani läpi. 

- Update: Kida !!! :D

Se puhuu .. kirjoittaa

Olen ollut niin kipeänä, niin pitkään, kuin katkolta tulin. Ties miten kipeä ennen sitä. Alkoholi (ja muut) on sumentanut muistini pieniksi kipeiksi hiutaleiksi.
Tänään olen tuntenut pitkästä aikaa oloni hieman ihmiseksi, mikä luulen olevani.

Oli taas kerran putki päällä, vauhtia niin paljon. Hiisi pelasti - nyt yritän kai? - minut.
Käteni olivat veressä ja olin shokissa, adrenaliini virtasi, nestehukkani oli kova ja aivoni serotoniinin ja dopamiinin kaaosta. Laskin kaiken käsistäni ja valuin vessan seinää pitkin alas, kun hän piti minusta kiinni ja lupasi pitää huolta.
Nyt kaikki tuntuu kaukaiselta unelta. Lupaus lähemmäs kuiskaukselta, puhe kaukaiselta ja tuntemattomalta. Paikalla oli joku muu, kuin minä. Missä minä olen?

Olen nukkunut laskuja pois viimeisen viikon, todellakin tekemättä mitään.
Lopetin reilu kuukausi sitten kokokaan mielialalääkkeiden ottamisen ja olen kärsinyt Venlaflaxin aiheuttamista vieroitusoireista, mitkä ovat saanet ajatukseni muuttumaan sähköiskujen hakkaamalla minua hengiltä. Laskuissa sähköiskut voimistuivat tuntumaan kaikessa. Liikkuminen, edes hieman aiheuttivat hallitsemattomia iskuja ympäri kehoa, välillä tuntui, kun minua skannattaisiin sisältä päin ja piippaus päässä meinasi saada tajun pettämään.
Pakollakin mielenterveyteni on kovilla, joudun taistelemaan pikkuhiljaa asioiden kanssa, jotta tunnistan oikean väärästä. Aidon kuvitelmasta.

Painoni putosi katkon 50kg jonnekin 40kg lähelle. Valveunissa pyöriminen, viikon putken jälkeen peiliin katsominen säikäytti. Mistä kylkiluut olivat tulleet? Olenko edes syönyt milloin?
Vanhempani säikähtivät ja pikkusisko huutelee narkkariksi.
En ole hetkeen käynyt puntarilla, mutta veikkaisin sen olevan jotain 45kg.
Olen yrittänyt syödä ja pitää kalorien saamisen tarpeeksi suurena. Kuihtuminen tällä tapaa ei enää ole kaunista. En osannut saada nautintoa laihtumisestani, vaikka joskus olenkin ajatellut, että tapa, kuin tapa, kunhan laihtuu ja on pieni.
Nyt ällötän itseäni. Rintani ovat kadonneet täysin. Peruskuntoni ei ole koskaan ollut näin huono.
Pari päivää sitten kävin koiran kanssa normaalin parin kilometrin lenkin hitaaseen kävelytahtiin (En todella muista milloin olisin ollut juoksemassa tai urheilemassa  - ei tällä kunnolla pystyisikään.) Lenkin jälkeen itketti ja ahdisti. En meinannut jaksaa ja tuntui, että oli aivan loppu.
On hirveää väsyä pienemmistäkin asioista ja ahdistus painaa.

Äiti haukkui alkuviikosta ulos talosta, kun menin käymään pariksi tunniksi kotona.
Nyt se kutsuu taas kahville, kun sain passin ja lompakon hankittua, sekä kävin lääkärillä.
Nuo asiat, joiden takia äiti oli valmis katkaisemaan välinsä minuun. Nyt ne hoidettuna olen edes jotain hänen ihmisarvo-asteikollaan.

Pitäisi kirjoittaa enemmän. En vain todella edes tiedä mitä uskallan enää kirjoittaa. Ainakaan, jos pidän blogini julkisena. Osa asioista alkaa mennä vain niin sairaiksi ja harmaiksi, että eristän varmasti osan toiminnastani itseltänikin..

Onko siellä ruudun toisella puolella enää ketään? - Kida

Savua ilman tulta

Autuas hilpeys ja rauha alkaa olla pois. Keveyden tunne katoaa yhtä nopeasti, kuin palavan tupakan savu. AHDISTAA - mutta mikä? Lähinnä Hiisi. Vittu. Aina tämä sama päänsisäinen taistelu siitä, että pitäisi vain antaa toisen olla ja elää elämäänsä, vaikka ei itse siihen kuuluisikaan. Harmi vaan, että niin kovasti haluaisin. - Ehkä tämä on vain pitkän yksinolon seurauksia ja hirmuisessa puutteessa eloa.Viikonloppuna nään Pojan pitkästä aikaa, ehkä tämä muuttaa edes jotain.

Pakko laittaa kahvia keittymään, keittymään niin perkuleesti, että voin kärsiä vatsakivuissani sängynalla. Mikään ei tunnu mielekkäälle ja kaikki vain ärsyttää. Onko pakkoa tuntea mitään.

Mun mielenterveys ei ole kunnossa. Aina tulee joo takapakkeja, mutta tällaiset muutama päivä kivaa ja sen jälkeinen täys masennus, kuin kärsisi pahimmasta krapulasta ja haluaa vain piiloutua maailmalta, säkenöivältä auringolta ja iloisilta ihmisiltä, ei tunnu normaalille.
Pelonsekaisin (lähinnä kieroutuneen iloisena) tuijotan välillä itseäni peilistä - ainakin kolme kiloa. Oluen turvotus on laskenut ja solisluut ovat nousseet enemmän näkyviin, kuin aikoihin. Olisi niin helppo pudottaa vielä muutama kilo.
Mieli alkaa tehdä huumeita, tarvitsisi vain rahaa. Narrina ollessaan ei tule pahemmin syötyä, eikä tule kyllä nytkään, ainakaan mitään järkevää.
Kyllä mä keksin keinon pilata terveyttäni, vaikka alkoholiin olenkin koskematta. Kai se on vain joku maailman laki, - mieleni laki- että minulla on pakko olla joku riippuvuus.
Tiedän kaiken terveellisen elämän rytmeistä, arkiliikunnan tärkeydestä ja kasvojen hoidosta, sekä hiusten laitosta. Mutta miksi jaksaa niistä mitään, jos se mielihyvä ei kuitenkaan kestä kahta sekuntia kauempaa. Jokin kyyninen pikkuakka sisälläni heristelee nyrkkiään ja saa kaiken kauniin muuttumaan rumaksi. En koe oloani etuoikeutetuksi, koen oloni uhriksi - mikä on vielä typerämpää. Vihaan olla itseni uhri, tai puhumattakaan muiden, mikä johtaa vain vihaisuuteen ja patoutuneiseen ahdistukseen, joka "johtuu kyllä jostain", niinkuin psykologit ja lääkärit ovat vuosia hokeneet.

Mikä perkele minussa on niin vialla, etten voi edes yhtä viikkoa nauttia kauniista kesäsäästä ja elää niinkuin muut. Siitä onnesta minä haaveilen, varmaan lopunikäni.

Hoitokeinoni: kahvia niin, että närästys on taattu. 10mg diapam, 20mg mirtazapin, puolikas rivo (nyt ei vaan jaksa) +tietysti 150mg venlaflax

Viikko ilman alkoholia

Ihmeiden aika ei ole ohi. Olen tänään ollut tasan viikon ilman alkoholia, luultavasti ekaan kertaan pariin vuoteen. Ihan perseestähän tämä vieroittuminen on ollut; ruoka ei meinannut pysyä sisällä, kylmä, tärinä, krampit ja ylipäätään koko henkinen jaksaminen.

Olin katkolla neljä päivää. Eilen, kun tulin takaisin kämpille olin iloinen ja onnellinen. Sitten istahdin sängylleni ja katselin aavistuksen verran räjähtänyttä kämppääni. Tyhjyys ja ahdistus valtasi sisuskaluni ja saivat minut itkemään, sekä soittamaan jälleen äidilleni yhden nyyhkytyksen täyteisen puhelun.
Olin jo lähdössä juna-asemalle, kun törmäsin pariin kaveriini. Oli hauska päivä, vaikka illalla ahdistus olikin jälleen hirveää. Tenoxi naamaan ja nukkumaan.

Nyt istun junassa menossa kohti vanhempieni taloa. Katson käsitaipeitani ja tunnen häpeää ja oksetusta. Ikuisiksi piirtyneet arvet tärisevien käsieni ja terän pään vuoksi. Miksei ne voi vaan kadota?
En tiedä mitä kotona tulee tapahtumaan, mutta ainakin aion olla ilman olutta.

Katkolla yritys 2

Eli tosiaan viikko sitten lensin katkolta pois, juotuani yhden oluen ulkoiluaikana ja mittarihan siinä sitten värähti, mikä tarkoitti lentoa pihalle.
Nyt olen täällä toista kertaa ja kotiuduin juuri huoneeseeni, jonka jaan ihan mukavan oloisen tytön kanssa.
Ei tunnun niin ahdistavalle, kuin viimeksi, koska tietää jo oikeastaan talon säännöt ja paikat, mikä  helpottaa ahdistusta huomattavasti.

Klo: 14:50

Paha olo melkein koko ajan. Oli pakko äskenkin ottaa päikkärit ja maata. Harmi, että netflixin katsominen makuultaan sivuttain on hieman hankalaa.
Ahdistaa helposti melkein kaikki. Ikävä ja suru Hiisiä, vaikka tiedän, että hän tuskin edes muistaa minua. En tiedä...
Saan huoneen ehkä pelkästään itselleni, jos toinen tyttö pääsee vapaaksi jo tänään.

Klo: 19.59

Äsken oli iltapala, josta tuli hemmetin paha olo.
Sain huoneen itselleni, kun toinen tyttö lähti jo tänään pois.
Vähän masentaa ja on ikävä kavereita, mutta ei tee mieli olutta, mikä on hyvä asia. Olen oikeastaan nukkunut vain koko ajan. Nyt vain odotan, että yökkö tulee parin tunnin päästä antamaan unilääkkeet.

Fuck

Täällä alkaa olla niin paskaa - mua ahdistaa, vituttaa ja itkettää. Tekis mieli heitellä tavaroita ilmaan ja lähteä vittuun täältä ostamaan kaljaa. Saan tänään 30mg diapamia, mitkä ei vaikuta vittuakaan. So good. Ja nyt ne pakotti mut eka johonkin puhumisryhmään, joka kohta johonkin VITUN rentoutuskeissii. Ei mua kiinnosta istua huonossa tuolissa turpa kiinni ja kuunnela liiballaabs merenääni-musiikkia. Mielummin katson konettani, syön herkkujani, tai menen siksi puoleksi tunniksi/tunniksi vittun sänkyyn makaamaan.

Olo on tasan sellanen, etten ole saanut täältä mitään irti. En ymmärrä ohjaajia, eikä ne minua.

Porukka ei oikeasti taida täällä hoitohenkilökunnassa tajuta, että kaiken muustakin johtuvan masennuksen ja ahdistuksen kasvu on vain kasvanut koko ajan selvän päivän jälkeen.

En ole vieläkään saanut puhua kellekään kunnolla, enkä oikein tiedä kiinnostaako.

Katkaisuhoito

Tänään saavuin kolmen tunnin unien jälkeen katkolle, jossa olen seuraavat viisipäivä.
Huoneet näyttää sairaalahuonneille ja jaan sen kahden muun kanssa - olisi edes verhot välissä.
(Ja jos jompikumpi kuorsaa...............)

En saanut ottaa omaa tietokonetta, enkä tänään käydä ulkona, koska eka päivä ->> Ahdistaa.
Onhan täällä yleisesti käytössä oleva pöytäkone, mutta ei tätä hirveästi mukana kanneta. 

Olen saanut ja kahdesti diapammikstuuraa, mutta olo on jälleen äärimmäisen ahdistunut, turhautunut, itkettää ja masentaa. Mitä mä täällä teen? Haluan mennä ostamaan olutta, koska sillä ahdistus poistuisi, mutta jos keskeytän katkon petän sekä itseni, että kaikki läheiseni.

Äsken alkoi rentoutustunti, jossa käytännössä ollaan tunti turpakiinni ja kuunnellaan rauhallista musiikkia. Lähdin kolmen minuutin jälkeen helvettiin, jotta en häiritse ihmisiä, jotka oikeasti yrittävät rauhottua. 

Ei  tämä todellakaan tunnu helpolta- Tärisen, hikoilen ja ahdistun. Väsynyt masennukseni huutaa huumeita ja kontin kaljaa. Tarvittavien määrä ei tunnu riittävälle ja kaikki on vain perseestä.

Kaverit ovat lähdössä viikonloppuna ruissiin ja ties mihinkä hauskaan.
 Toisaalta, jos tämä auttaa, niin sitten minuakin ehkä saatetaan alkaa pyytää ulos.
Usko kuitenkin atm. on aivan lopussa. En jaksaisi ja haluaisin hypätä lattialle itkemään, jos se auttaisi jotain.
Tiedän, tiedän, että tämä on eka päivä, ja "olo tulee helpottumaan" - toivon niin, vaikka toivottamalle tuntuu. Vittu.

Ainiin ja päivän droppeihen kuului 100mg diapamimikstuuraa (rauhotti ehkä vähän, mutta ei pahemmin, joten hienoa- laskekaa se vaa heti huomenna tyylii milliin.)
Uneen sain kaks tenoxia, pinorin ja melatoniinia.
Huomenna pakko olla jo parempi olo.

Muutaman päivän postauksia

Sunnuntai, 16:04:

Ajatuksia, joita ajattelin yrittää keskiviikkoon asti kirjata tähän tekstiin:

Olen junassa. Olen menossa porukoille ja huomenna kehitysvammaisten leirille, missä toimin isosena.
Jännittää ja ahdistaa. On pelkästään ihme, että istun tässä junassa. (Olen tosin savun ja jonkun muunkin vaikutuksenalaisena. Olen myös kumonnut jo kolme olutta. ((Ja miten helvetissä voi ahdistaa näin paljon, että vanha lukio-tuttavani istuu melkein vieressäni. Hän on kympin oppilas, ja tässä minä tärisen, en ole käynyt suihkussa, näytän pulsulle ja juon olutta - hieno vaikutelma.)))

En tiedä miten tulen kestämään tuon leiriajan... ilman olutta. Toisaalta vuosi on kulunut vasta heinäkuun viides päivä, joten pakkaan muutaman mukaan, jotka pystyn juomaan illalla leiriläisten mentyä nukkumaan.

Tukihenkilöni etsivistä säätää jotain. Ahdistaa. Vittu herätykseni ei herättänyt aamulla ennen 11, joten missasin aikani etsivissä, enkä saanut perustoimeentulotukihakemustani täytettyä.
 Miten maksan vuokrani? Minulle ei tule rahaa ennen viidettä. Mikä tarkoittaa, ettei minulla ole vaihtoehtoja, kuin kerjätä vanhemmiltani, jotka ovat jo valmiiksi vihaisia, koska joutuivat maksamaan viimevuokranikin. Helvetin hienoa.
Katkoni pitäisi alkaa torstaina, mutta jostain syystä kela-tuntija etsivä (joka ei ole kesälomalla, niinkuin psykologi - etsivä, joka oli mukana lääkärissä, kun katkosta puhuttiin.) luulee, että soitettaisiin vasta torstaina ja menisin katkolle perjantaina. Ei käy! Koska muuten juon torstainakin kaljaa, enkä halua enää yhtään ylimääräistä oluen kiskomispäivää.
Palataan. (Kirjoitan niin raivolla, että teksti muuttuisi kohta vaan pelkäksi kiroiluksi)
Klo: 18:51

Tulin kotiin ja kerroin, etten päässyt ajalleni tänään ja vuokranmaksuuni tulee ongelmia. Äiti huusi, ettei aio auttaa ja isä huusi jotain paskaa siitä, kuinka olen vain tissutellut, typerä, enkä osaa hoitaa asioitani. Sain paniikkikohtauksen ja halusin käytänössä vaan pois täältä.
Soitin myös Hiisille, mutta hän on jotenkin niin äärimmäisen vaikean kuuloinen, kun kysyn häntä tapaamaan, ihan kuin hän pitäisi minua vastenmielisenä.

Ma: Klo: 13:17

KeVa-leiri on alkanut. On ensimmäisen päivälevon aika, mikä tarkoittaa minun ensimmäistä taukoa.
Leiri on alkanut mukavasti ja minulla on 4 miestä ohjattavana, joista 3 on onneksi hyvin omatoimisia. Yhtä herraa pitää vähän aina muistuttaa ja ohjata, että mitä tehdään.
Olen myös kerinnyt juoda yhden oluen tänne ajaessani. Tupakalla nyt ravaan aina, kun tilaisuus vaan eteen tulee. Onneksi ei tarvitse juoksennella enää minnekään metsän kannon kuusen alle piilotupakalle, vaan kehtaan mennä vain keittiön takana löytyvällä röökipaikalla.

Klo: 17:34

Taas on aika hurahtanut kahvien, ja päivällisen ohi, joten on leiriläisten päiväunien aika. Itsehän olisin voinut myös käyttää ajan nukkumiseen, mutta menin autooni juomaan oluen. Olen minäkin hieno isonen, kun oon niin saatanan riippuvainen tuosta alkoholista.. en mä täällä todellakaan kännissä kakkuloi, mutta yksi tasottava on vaan pakollinen aina välillä.
Nämä uudet isoset häslää turhan paljon. Eivätkä osaa kyllä antaa minkäänlaista unirauhaa. Tekisi mieli huutaa käytävssä riekkujille, että "turpa kiinni, täällä nukutaan", vaikken edes itse nuku.

Ti: Klo: 16:41

Laiskuus on iskenyt ja olen kirjoittelun sijaan mieluummin katsonut netflixiä.
On väsyttänyt koko päivän. Ja päivällisen jälkeisten päikkäreiden pituus venähti minun kohdallani puoli tuntia yli ja missasin puolet laulutunnista. (Ei sillä, että se kyllä haittaisi yhtään.)

Ärsyttää. Mulla on vaan yks olut, mutta sekin riittää, että saan vuoden mittaisen oluenjuonti-maratonini suoritettua. xd Nyt irtokarkkeja ja ärsyttävä jakso OITNB:stä

Klo: 21:45

Meni ihan todella nopeasti tämä päivä, ja oikeastaan koko leiri on taittunut hyvin kivuttomasti. Onneksi lähdin, tulipa tienattua muutama kymppi rahaaki.
 Huomenna vielä aikainen aamu ja jotain leikkiä leiriläisten kanssa, jonka jälkeen kotiin ja mitä luultavammin kännit viimeisen päivän kunniaksi. (Niin varmaan viimeisen, mutta vittu jos tän putken edes katkaisisi.)
Tämä päivä meni yhden ison oluen voimin, eikä niin hirveän tiukkaa edes tehnyt, vaikka kaipailinkin moneen otteeseen yhtä olutta. Nyt katson vielä hetken jotain koneelta ja sitten alan itsekin nukkumaan. Voisin päättää myös tämän tekstin tähän, näillä sanoilla, että:
Kannattaa uskaltaa ja lähteä! Hyvää yötä!

Katkolle

Taas on kirjottelu vähän jäänyt. Olen kyllä monesti miettinyt, että pitäisi kirjoittaa, joten nyt listaan suurimmat menneet ja tulevat muutokset;

-Lähetteeni psykologille ja lääkäri katkaistiin, kahden käyttämättä jääneen psykologikäynnin takia

- Menin kela-lappuineni ja ongelmieni kanssa Nuorten etsivätyön- pariin. (Olen ollut tästä aivan todella kiitollinen, toinen "ohjaajistani" osaa hoitaa kela-asiat ja toinen taas on sairaanhoita-psykologi, joka osaa ja ymmärtää lääkärien toimintaa

-Menin tapaamaan päihdetyöntekijää, minkä johdosta lähden torstaina avokatkolle, jonka tarkoituksena on auttaa minua alkoholin lolpetuksessa

Heinäkuun viides päivä tulee tasan vuosi täyteen, jonka aikana olen juonut joka ainut päivä ainakin yhden oluen. (Kevään aikana määrä on varmaan noussut n. 12 per/päivä)
Teen lopetuksen täysin omasta tahdostani ja itseni takia, mikä tuntuu siistille. Olen osannut hakea apua ja ottanut sitä vastaan. En lopettaisi juomista, vaikka kuinka joku siitä sanoisi (enhän ole koko vuoden aikanakaan)
Olen aikalailla pilannut kaikki kunnolliset ystävä-suhteeni, paitsi Pörrön kanssa. (Ystävä, joka vain saapuu kämpilleni ja jonka kanssa voi puhua kaikesta.)
Nyt kuitenkin haluan lopettaa. Kroppani on aivan rikki, en usko, että vatsassani on enää yhtään nukkakerrosta. Tärisen aivan älyttömästi ja aivoni käyvät idioottimaisen hitaalla.

Katko jännittää. Ja tulevat vieroitusoireet, jos en päivän aikana ota olutta alkaa fyysinen pahoinvointi, sekä henkinen viimeistään illalla. En pysty ajattelemaan muuta kuin olutta, tärisen ja minulla on paha olo, oireet kuvaavat aika hyvin huumevieroitusoireiden kaltaista tilannetta.
EN kuitenkaan halua repsahtaa. Olen sopinut itseni kanssa, että jos kuukauden päästä minun tekee mieli olut - saan ottaa sen, mutta en enää ikinä halua palata tähän alkoholismin syvään kuoppaan, mikä on tehnyt mintu ihan zombiksi.
En edes muista millainen olen selvinpäin, eikä kukaan muukaan ole, enhän ole itsekään.

Aikaisintaan viimeistään avautumista

1.6. Klo: 19.19

Olen ollut maanantaista asti vanhemmillani, auttamassa pikkusiskon ylioppilasjuhlissa. En tosin koe saaneeni aikaan juuri mitään, mutta väsyttää silti aivan saakelisti. 

En pysty olla ilman alkoholia päivääkään ja heinäkuun viides lähenee nopeasti, jolloin minun pitäisi katkaista tämä vuoden kestänyt putki.

Eilen tulin Hiisin luota - jonka kanssa, olen yrittänyt saada välejä kuntoon, mutta minusta tuntuu, että vain ärsytän häntä - olin poltellut ja porukat luuli, että olin ympäri soosissa. Enpä kehannut korjata, että olin vaan saatanan savuissa. 

Tuntuu oudolle tehdä normaaleja asioita ja olla mukana perheeni arjessa. Tällaistako normaali elämä on - ei päihteitä, aikainen nukkumaanmeno ja herätys. En ole kovin varma siitä, pidänkö tästä, mutta ainakin tämä tuo hyvää taukoa iäti jatkuvasta sekoilusta.

5.6. 20:29

Edellistä tekstiä kirjoittaessani, en ajatellit, että minun tarvitsee litsätä siihen päivämäärä - mut hah, tarvitsi.
En koskaan saanut aikaiseksi kirjoitettua tekstiä loppuun... mutta tässä minä olen; Kirjoittamassa humalassa ja savuissa, hukanneeena päiväni.

Voisin pohjustaa, että tämä päivä on ollut äärimmäisen paska.
Aamulla (13:2) herään, kun isä soittaa, että opintolainaa ei enää ole - koska eihän sitä kesälomalla makseta -, ja äiti joutuu maksamaan vuokrani omista tuloistaan.

Seuraavaksi posti tuo minulle kirjeen, jossa on ilmoitus, että hoitoni ja lähetteeni lakkautetaan, koska en osoita motivoituneisuutta, koska en ole käynyt kahdella edellisellä lääkäri-käynnilläni.

Ensimmäisen yritin perua, mutten saanut ketään kiinni. Toisen kerran puhelimeni, ja sitä myötä kalenterini, oli tuhoutunut. Soitin 25.5 vastaanotolle, mutta aikani oli ollut 24.5.
He ilmoittivat kyllä, että minulla on aika psykologille 7.6 (en edes tiennyt, tai ollut saanut kirjettä tästä)
Nyt olen käytännössä kusessa. Olisin todellakin halunnut nähdä lääkäriä, jotta hän olisi voinut uusia reseptejäni ja myöntää sairaslomaa masennuksen vuoksi, jonka takia, jouduin hetkeksi keskeyttämään opintoni. (jälleeeeen!)

Otin yhteyttä etsivä-toimistoon, ja toivottavasti asiaan saadaan joku järkevä ratkaisu. Mutta tällä hetkellä näyttää, että jään pian asunnottomaksi, jollen saa rahaa jostain.

Jotain

Maanantai klo: 1.54

Eipä ole elämä tässä hienommaksi muuttunut. Siitepöly saa tupakan savun repimään keuhkoni auki, mutta mikäpä siinä. 

Valvottuani, kolmannen päivän aamuna tunsin kipua niin monessa paikassa kehoani, että lista tuskin olisi lakannut koskaan. Voisin vannoa, että luulen lähes tuntevani, mille tuntuu, kun keuhkot lysähtää kasaan ja lopettaa toimintansa.

Elämä menee päihteiden käytössä. Olen väittänyt itselleni, että ainoastaan hupi-käytän, enkä käytä kovia aineita. Niin varmaan. 

Alkoholia menee edelleen päivittäin, mutta olen luvannut itselleni, että heinäkuun viides lopetan. Ainakin kuukaudeksi. Olen fyysisesti niin rikki tämän juomisen takia, ettei tässä ole enää mitään hauskaa. Reilu vuosi on tehnyt tehtävänsä. Käsien tärinä ei enää lopu, eikä epämääräiset nykimiset. 

Päivä ilman kaljaa tekee minut kipeäksi ja enkä oikeasti tiedä, miten selviän ilman alkoholia.

En muista milloin en olisi juonut. Ajatus aamuista ilman kaljaa kuulostaa vieraalle - lähes mahdottomalle. 

Humalanhakuinen en enää ole ollut hetkeen. Vihaan itseäni kännissä. 

Väsyttää ja vituttaa.

Myöhässä saapuva teksi, jostain turhasta

17:52

Katson ulos bussin ikkunasta ja näen lähes täyden kuun. Kauniin auringonlaskun vasemmallani, joka värjää taivasta hohtavan oranssista, vaaleanpunaiseen ja samalla tiedän, että kohta on täysin pimeää. Tähdet tulevat esiin yksitellen pilvien lomasta ja tumma kaunis kylmyys valtaa ympäristön. 

Tulee ikävä lappia. 

Täällä on niin kaunista. Kaikki lumen hohto, raikas luonnon ilma ja kauniisti kuorrutetut tykkilumen peittämät vaivaiskoivut ja kuuset. Silti on mentävä; Takaisin Keski-Suomen - vähemmän "taianomaiseen" - harmaaseen normaaliuteen.

Bussimatka kestää kaksitoista tuntia. Olen pakannut mukaan 13 kaljaa, joista kolme olen jo kumonnut. Hieman viiniä ja syötävää, vaikka tuskin jaksan pahemmin syödä. 

Sekoitan ajatustani netflixin maailmaan, jonka kautta voin olla jossain muualla. Ei tämä oikeastaan ole sen hullumpaa. Kai tätä voi sanoa jonkinlaiseksi omaksi ajaksi, hektisen alkuviikon jälkeen.

Kaikki meni loppujen lopuksi ihan hyvin. En aiheuttanut pahaa mieltä, enkä itsekään koe tulleeni sorretuksi tai loukatuksi. Oli kiva leikkiä serkkujen kanssa ja lasketella kauniissa maastossa, pujotellen koskemattomia metsä-reittejä ja avata niitä perässäni tuleville, vaikka pari kertaa eksyinkin vähän liian kauas rinteistä ja jouduin ottamaan sukset kainalooni, päästäkseni takaisin.

20:40

Olen katsonut 3 jaksoa Black List- sarjaa, yhden elokuvan ja muuten vain kirjoitellut turhuuksia. Aika alkaa kumminkin tuntumaan aika saakelin pitkälle - niin kuin olettaa saattoi.
Toisaalta voisi nukkua, mutta sinänsä jostain syystä en haluaisi. Tai oikeastaan olen liian rauhaton ja asennoitunut jotenkin turhanpäiväisesti valvomaan ja juomaan olutta. Olisipa douppia. Sitten saisi kirjoitettua kunnolla, mutta se dunkkaus kyllä hävettäisi, kun se kohdistettaisiin minuun. Kilttiin pieneen kulkijaan.
Laitoin äsken parille kaverille kuvan kirjoittelemistani riimeistä ja eräs vastasi: " Jumalauta nainen, sä  oot lyyrinen nero." - toi kommentti kuulosti jotenkin todella hyvältä, mutta samalla aika mitättömälle. Ihmiset ei näe sitä, että pystyisin kirjoittamaan oikeastaan mistä tahansa mitä tahansa. Ainoat kerrat kun availen suutanikin riimien yhteydessä, on yleensä liian päissään ja ihmiset käskee minun olla vain hiljaa. Niin. En tiedä. En minä kehtaisi kyllä alkaa räpeltääkään, jollen saisi tarpeeksi buustausta siihen hommaan, mitä sitä yksin seisomaan ilman mikkiä.

Ruttopilvi

16:11

Herään. Taas yksi kuollut kotikaupungissani. Nuori, juuri kortin saanut tyttö; tulee risteyksestä, osuu autoon, joutuu sairaalaan ja kuolee.
Ei kauaa sitten, kun eräs nuori - sulkeutunut poika, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, - menee makaamaan tielle, jää rekan alle ja hänen jäännöksiään raaputetaan verisestä jäästä irti.

Päivä menee sumussa. Menen laskettelemaan serkkupoikieni kanssa, mutta tuijotan tyhjyyttä.
Otan tuopin. Ajatukset alkavat palaamaan, mutta olen fyysisesti liian rikki ja kipeänä enää laskettelemaan. Henkinen minä on jossain.
Tulen mökille ja saan luvan tehdä minttukaakaota - kaadan liikaa minttuviinaa sekaan, mutta käännän asian vain lämmittäväksi läpäksi. Nyt juon lisää kaikkea mitä saan käsiini.
Olen rauhaton, joten sen takia ehkä päädyinkin kirjoittamaan. En osaa oikein sanoa tai tehdä mitään. Olen varmaan jo humalassa.
Pitäisi syödä. Näin blogini perustuksia katsellen, niin ei todellakaan. Toisaalta, suoraan sanoen en koe painoani tällä hetkellä ongelmaksi, paitsi niinä kertoina kun eksyn puntarille ja ne ei näyttäkään 47kg vaan enemmän. Silloin se tuntuu pahalle ja ahdistavalle. En tiedä koenko itseäni lihavaksi, mutta en oikeastaan mieti ruumistani. Tiedän, etten halua olla enää ikinä iso. (Niinkuin kukaan voisi sanoa ikinä..) Enemmän minua ahdistaa tämä kuulumattomuuden tunne. En kuulu mihinkään. En perheeseeni, en luokkaani, en mihinkään ryhmään. Minä vain olen. Yksin. Yksin tämän keskellä, josta en voi paeta, muuta kuin kuolemalla, mutta se ei kuulu vaihtoehtoihin.

Haluaisin, että minulla olisi jonkinlainen tuki, jokin ryhmä, johon voisin kuulua, jotain minne kertoa tunteistani, tai kadottaa niitä. Ehkä enemmän kadottaa, mutta tämä yksin tunteidensa kadottaminen jonnekin syöveriin, mistä herään jälleen yksin aamulla, ei enää - tai ole koskaan - ollut minulle. En minä halua olla yksin. Haluan samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Ihmisiä, jotka ymmärtävät elämän realiteetit, mutta osaavat silti mennä välittämättä paskaakaan mistään ylipalvoituista sosiaalisista normeista.
Haluan ihmisiä, joita ei kiinnosta, että olen sekaisin ja puhun liikaa. Haluan ihmisiä, jotka ovat kanssani ja puhuvat liikaa, mutta myös kuuntelevat ja jopa ehkä välittäisivät edes sen hitusen minusta, että kuuntelisivat myös sitä mitä minulla on mieleni päällä.

Toisaalta mieleni päällä on sellainen painava ruttopilvi, että en yhtään ihmettele, että minusta tuntuu välillä niin saatanan pahalle, kun tajuan, että autan vain muita ja sitten humalassa selittelen liikaa ja aivan outoja, koska tiedostan itseni.
En halua aina tiedostaa itseäni, en todellakaan. Sen takia haluan jotain minne voin hukata ajatukseni. Janoan hukattavuutta, lost not found ja sitä rataa.

22.32

Lääkkeet vedetty, että saa unta. Pelattiin jotain peliä äsken, ja kaikki ihan fine - niin varmaan, mutta ihan sama. Katson Trailer Park Boys, jotta maailma rauhoittuu. Öitä.

Sitä normaalia, ilman normeja

13.49

Tuntuu, että kuolen - nuo sanat pyörivät päässäni taukoamatta. Olen flunssassa ja kipeänä. En haluaisi, haluan mennä laskemaan, hypätä isoimmasta hyppyristä ja murtaa niskani - tai, sitten laskeutua niin mallikelpoisesti, että voisin kerrankin olla ylpeä itsestäni.
Olen jäänyt yksin tänne mökillemme, joten suuntasin samantien koluamaan kaikki kaapit, mistä voisin viedä muutaman tilkan alkoholia kenenkään huomaamatta; löysin punaviinia ja täytin muovipulloni sillä.
En jaksa, en halua, en pysty. 400Burana naamaan. Voisi katsoa lisää Black Mirroria, mutta sen surkeat tarinat vain taitavat ahdistaa minua. Toisaalta tällainen vellominen on sinänsä ihan turvallisen tuntuista - tuttua. Silti se laittaa minut sumuun, jossa en meinaa tuntea, tai tunnen liikaa ja käteni haluaisivat tuntea veitsen terän. "Hyvä kroppa, ruma mieli" - kuten joskus sanoin sarkastisesti. Ruma mieli- osuus on täysin totta, kropastani en sano enää sanaakaan. Oksentaminen käy mielessä ja välillä sorrun posliinipöntön halailuun, mutta toisaalta ei alkoholia saa oksentaa, koska silloinhan saattaisin menettää humalaprosenttejani.

14:37

Toivoisin, että joku puhuisi minulle, joku mukava. Tai edes soittaisi. Olen niin vihainen vieläkin Ystävällä siitä, kuinka hän viime baarireissullamme hylkäsi minut kahdesti ja nyt olen hänelle 70e velkaa. Ei minulla ole sellaisia rahoja. Kaikki sen takia, että mitä; olin pois koulusta hänen vuokseen? Sain olla yksin? Ja vedin huumeita, jotka aiheuttivat seuraavana päivänä vain kamalia itkukohtauksia. Ihan vitun mukavaa.

20:14

Pojalla on joku uusi nainen. Minua oksettaa nähdä hänen nimikirjaimensa Pojan biossa - minun paikallani. Vaikka menetin jo kauan sitten oikeuteni välittää.

22:07

Pelasin äsken vanhempieni, ja serkkujen kanssa tikkiä. Halasin äiti ja sanoin meneväni nukkumaan. Äiti halasi takaisin, ja sanoi: "Kiva, että olet mukana" - tuntuu hyvälle. Ehkä tämä päivä ei mennytkään ihan puihin ja voin mennä hyvillä mielin nukkumaan. Öitä. <3

What else is there - nothing - just like I Thought.

19.22

Olen perheeni kanssa Levillä.
Ahdisti jo etukäteen lähteä tänne, sillä tiedostan kaikki riippuvuuteni; varsinkin alkoholiin ja tupakkaan. Tupakka menee, minun juopotteluni ei. Minulla oli kamalia riitoja ennen reissuun lähtöä vanhempieni kanssa, jotka eskaloituivat aina käytännössä sanoihin "Kida painu vittuun täältä"
Eipä sillä, etteikö minun pitäisikin häipyä, mutta olisi ihan kiva saada myös pientä ymmärrystä, eikä aina luoda niistä kärpäsistä härkäsiä.
Täällä sitä silti ollaan. Vilkuilen hetkiä, milloin kukaan ei huomaan, että voin lorauttaa pari senttiä lisää viiniä - hakea kaljaa huoneeseeni. Kaikkea typerää.
Nyt istun huoneessani ja katson netflixiä ahdistukseeni. Otin yhden opamoxin, mutten usko 15mg vaikuttavan minuun, eikä koko aikaa voi nukkua.
Oli kyllä ihan kiva päivä päästä rinteeseen ja ajaa kelkalla, mutta nämä illat menee yhteen isoon ahdistuspalloon, jossa aivoni käyvät väärillä hormoneilla ja ajatukseni kiertävät isoa pahaa kehää, missä kaikki ovat uskottomia idiootteja.
Olisi ollut kiva lähteä kavereiden kanssa. Ne yleisesti ottaen hyväksyvät minut sellaisena kun olen ja se on hyvä. En jaksa esittää, yrittää olla parempi mitä olen. Pystyn kyllä toimimaan, jos saan vain ottaa sen oluen tai lasin viiniä (eli ainakin neljä). Täällä se on piilokaappi-juopottelua, minkä seurauksena mietin, että mitä helvettiä teen taas elämälläni ja mikä minussa on pielessä.
Olisi kiva istua ehkä iltaa vanhempien, ja kummieni kanssa, mutta olen varma, että minua arvostellaan ja kielletään. En uskalla puhua oikeita asioita, koska pelkään aiheuttavani riidan tai luovani vain huolta muille... ihan kun nyt en loisi; ainakin sellaista kuvaa itsestäni, että olen epäsosiaalinen puhukyvytön nurkan takana tupakkaa polttava "nuori aikuinen", eli käytännössä vammainen.
En tiedä. Vittu. Saisinko hakea lasin viiniä rauhassa. En uskalla edes kysyä, koska jos ne sanoo ei, minua vituttaa.

Meinasin lähteä pihalle, mutta eihän mulla ketään seuraa ole. Eikä rahaakaan tarpeeksi, että jaksaisin yksin mennä tuonne - puhumattakaan siitä, että minulla olisi enää sosiaalisia kykyjä tutustua yhtään kehenkään, jollei ihmiset aidosti tuo mielenkiintoaan ilmi ja tule suoraan minun puheilleni tuoppi mukana.

20:53

Katson Black Mirroria. En tiedä onko se kovin hyvä idea. Ajatukseni ovat jo valmiiksi äärimmäisen mindfuck-tasolla.
Ahdistaa tämä yksinäisyys on ikävä Hiisiä. En tiedä kannattaako minun ikävöidä ketään, jos olenkin vain yhtä myrkyllistä kokonaisuutta, joka ei ikinä kykene rakastamaan ja arvostamaan tarpeeksi. Mieleni tekee tepposia, enkä luota niihin. Haluaisin puhua jollekin, oikeastaan vain hänelle, mutten tiedä mitä sanoisin. Niinpä juon toista punaviinilasiani ja kolmatta oluttani. Otin myös mirtazapin 15mg. En edes oikeasti haluaisi nukkua, vaan selvittää tämän ahdistuksen syyn, mutta en tiedä onko se mahdollista.
Olen varmaan vain niin yksinäinen, etten osaa olla.

Laulava sointukellu kello ilman omaa sointuansa, tai edes lauluääntä

Klo: 17.51 

Heräsin noin tunti sitten väsyneenä ja kyllästyneenä. Ahdistaa oma pienuuteni ja kykenemättömyyteni hoitaa mitään asioita. Olen todella peloissani tästä kylmyyden valtaamasta tunteesta, joka saa raajani sätimään tahtomattani. Silti tuntuu, että vatsan pohjallani velloo jokin kuuma ja oksettava, joka kääntelee sisäelimiäni miten huvittaa, enkä minä mahda sille mitään. Ei tällainen olo ole ihmisille. 

Lähden ostamaan kaupasta muutaman oluen ja tupakkaa. Pitäisi ostaa ruokaakin, mutta ei oikeastaan kiinnosta, vaikka käteni tärisevätkin energian puutteesta. Kai sitä voisi ostaa riisikakkuja, mutta ei niitä juustoisia kaloripommeja.

Klo: 19:03
Kävin kaupassa; ostin kuusi kaljaa ja alpron soya jogurtin. Hemmetin riisikakkuja ei löytynyt, kuin juurikin jotain jätti juustokakkupakkauksia. Tänään taidetaan siis mennä nestelinjalla - taas.
Avasin juuri toisen pirkka olueni.
Hiisi soitti hetki sitten, sitäkin ahdistaa, tuskaista nähdä, kun ei voi itse auttaa. Miten voisin, en osaa auttaa ja tunnen hänen tuskani omassani.
Olen polttanut tässä parit savut ja nyt oloni on mukamas rauhallinen - ainakin saan sulkea pääni jumittumaan johonkin turhaan ja piirtää pääkallo- tussisotkuani. Hyvä musiikki auttaa, Netflixin American Horror Story auttaa, vaikka kutoskauden Butcher ja hänen sikojensa huudot ovat seuranneet uniini. Piirtäminen ja kirjoittaminen auttaa, mutta tuska aloittaa mitään on vain välillä liian ahdistavan tuntuinen piikkikynnys.

En ole tällä viikolla pystynyt nukkumaan rauhallisesti. Ahdistus seuraa uniini ja tekee niistä sairaan levottomia, joissa ihmisiä tapetaan ja minua jahdataan, enkä pysty liikkua kunnolla, vaikka haluaisin vain paeta.
Ehkä senkin takia tämä päivä on tuntunut vain pitkälle sumuiselle harhakuvalle, jossa ainut todellinen on vain kipu, jota haluaisin sammuttaa. Nukkumaan tosin pääsin vasta lähemmäs kuutta aamulla, vaikka kaverin kanssa baarin lähtiessä sovittiin, että lähdetään hyvissä ajoissa ennen pilkkua. Vittu mitä kusetusta, mutta jotenkin halusin eilen uskoa sen, jotta olisin päässyt tänään kouluun ja koulukuvauksiin.
Ahdistaa huominen koulupäivä todella paljon, tuntuu kuin aikani kello loksahtelisi sekunti kerrallaan huomista tuomiopäivää kohti, jossa minut huudettaisiin palamaan roviolle ja tärisemään jääkylmää sisältä. Huomenna minun pitäisi viedä kaikki sairaslomatodistukset kaikillie lähes 300h poissaololleni. Hah! Mistä ihmeestä saisin sairaslomatodistuksia, kun en pääse edes lääkärikäynneilleni. Harmittaa.
Eniten ärsyttää kuitenkin Lv:ni joka eilen lähtiessäni koulusta sanoi:" Iida, jäit muuten kiinni valehtelusta pari viikkoa sitten perjantaina, kun erikoisopettaja soitti sinulle."
Katsoin häntä hölmistyneenä ja en voinut uskoa kaiken tämän muunkin paskan sisällä, että opettajani kutsuu minua valehtelijaksi.
-" Mistä ihmeen valehtelusta" Kysyin ja tärisin paikallani, samalla vihaten kaikkea olemassaoloani.
-" Olit kuulemma sanonut erikoisopettajalle, että sinulla on joku lääkäri ja samalla selittäen, että olet liian väsynyt liikkumaan. Kyllä sinä olit kuulemma vaikuttanut ihan pirteälle. Ne sairaslomalaput torstaiksi, tai sinä et pääse luokaltasi."
En osannut vastata mitään, mumisin jtn joojoo ja lähdin menemään. Vitutti niin raakasti, että raivosin jopa muutamalle luokkatoverilleni tilanteestani, vaikka yleensä en jaa heidän kanssa juuri mitään.

Tulipa tarina, mutta helpottipa saada tuo ulos.

22.50

Illan viimeinen - kuudes - kalja menossa. Poltin äsken tupakan ja savut, jotta saisin tämän tekstin kirjoitettua loppuun ja päiväni päätökseen. On niin vaikeata saada päätä kasaan, tai sormia näppäilemään, mutta kun pääsen alkuun niin mikään ei estä minua. En tiedä miksi minun on niin vaikea vain aloittaa, kun kerran tiedän pystyväni näihin pieniin asioihin ainakin.
Toisaalta nyt, kun mietin, tuo alkoi kuulostamaan liian positiiviselle ja toivokkaalle.
Vihaan aikaa, en osaa hallita sitä. En nauttia, en pelätä. Se vain menee ja minä holtittomasti sen raksutuksen tahdissa. Ehkä aika on suhteellinen asia, tai niin se onkin. Joskus aika tuntuu lentävän, toisinaan sen kulku tuntuu ikuisuudelle, mutta silti jäljelle jää vain sama harmaus ja tummuus.

Nyt otin Mirzapinin ja oksensin kerran järkyttävän mättöilyni jälkeen. Voisin yrittää alkaa nukkua. Hyvää yötä.
(Oikeasti jatkan Netflixin katsomista, koska Grace&Franky:stä tuli uusi kausi, joka on hieman piristävämpää vaihtelua, kuin Horror Storyt.)

Big Black Wolf

Iltapäivästä heräsin siihen, että toivoin koko viikonlopun olleen vain isoa pahaa unta, jossa seikkailin liian sekavana ymmärtääkseni. Samalla herätessäni puoli kuolleena toivoin, että kaikki viimeaikaiset tapahtumat olisivat vain unta; etten olisi mennyt rakastumaan, enkä olisi samalla heittänyt sitä rakkautta pois.
En voi kuin uskoa siihen, ettei minua ole tarkoitettu rakastamaan, tai rakastettavaksi. Olen jokin synkkä kiero olento, jonka mieltä en edes halua enää hallita. Pakko minun olisi, mutta en kestä kokemaani menetystä. En pysty katsomaan peiliin viiltämättä rannettani ja hankaamatta verta naamalleni. En voi mennä keittiöön ja katsoa yhteisiä astioitamme, kun vielä perjantaina kaikki näytti kirkkaalle ja olo tuntui pitkästä aikaa viikonlopulle. En pysty siivoamaan hajottamatta lasejani, joten annan pinkkojen ja homeen haista nenääni. En haluaisi luovuttaa, mutta kaikki mitä teen vie minua siihen suuntaan. Miksi siis tehdä enää yhtään mitään?
Olen aina kyseenalaistanut tekojani ja tiennyt olevani erilainen. Hänen kanssaan se ei tuntunut niin pahalle, sitä pystyi vain olla, joskus jopa nauraa, niinkuin elävät oikeat ihmiset nauraa. En ole tuntenut sellaista onnea pitkään aikaan, enkä usko tulevani tuntemaankaan.
Jopa Pojan kanssa asiat olivat erilailla. Ei hän ymmärtänyt, enkä minä. Nyt luulin, että alkaisin ymmärtämään, oppisin tuntemaan lämpöä. näkemään valkoista tämän tyhjyyden sisällä, jossa ahdistus kierittää vatsaani solmuun ja saa uneni levottamaksi. Se ahdistus ei tuntunut niin pahalle, se ei hallinut, jokin paljon parempi hallitsi.
Ollessani nuorempi menin usein piiloon katsoakseni huomaisivatko ihmiset minun piiloutuneen. Usein kesti niin kauan, että ryömin itse ulos piilostani huomatakseni, ettei kukaan ollut edes tajunnut minun kadonneen. Jossain kohti luultavasti tein kaikennäköistä juuri siitä syystä, että minut huomattaisiin. Se sattui niin paljon, kun kerran piilouduin useaksi tunniksi, ja kun tulin pois ystäväni eivät edes kaivanneet. Nykyään ne sanoo, että kaipaa, mutta miten tämän kaiken jälkeen pystyisin enää uskomaan siihen.
Sitä tekee itselleen niin uskomattomia asioita, etten osaa tuomita enää mitään. En yllättyä, mutten myöskään ikinä rauhoittua. Kaikki tuntuu jotenkin harmaalle ja olemattomalle, sitten kun sitä kerran tämän olemattomuuden sekaan pääseekin, joku toinen ihminen, en osaa enää käsitellä asioita. Minä piiloudun. Piiloutuisimpa niinkuin lapsena peiton alle tai pensaaseen, enkä niin kuin aikuiset tekee ja juo.
En ole tottunut päästämään ketään lähelleni, ja se pelottaa aivan älyttömästi. Kai juuri siksi työnnän myös ihmiset pois, kai jollain kierolla tavalla testatakseni tuleeko ne takaisin. Ei ne yleensä tule. Mutta kerran kun tähän jonkun päästää, niin minun on aivan käsittämättömän vaikeata antaa heidän mennä. Olen antanut - niin monenkin. Ja sitten keksiä jotain olemattomuuteni paikalla oloa olleessani niin täysin yksin jälleen ja nähden vain kaikki kaukaiset heijastukset kaikista ihmisistä, jotka olen tarkoittamattani työntänyt pois.
Juomani on syntini ja pidän siitä kiinni, koska tiedän, mitä se tekee. Haluaisin silti pois. olla vähemmän näin yksinäinen, enkä ikuisesti näin onneton. Mutta mitä tällaisena enää voi tehdä. Ne potkii minut koulusta pois, tai minä potkin itseni. Niin se menee.
Itse en halua enää ikinä potkia ketään, enkä ole tarkoittanutkaan, mutta kai niin muut näkee minut. Ylpeänä sekoilevana paskiaisena, jota mikään ei satuta. Jotain pelejä ne sanoo minun pelaavani, minä en usko peleihin, mutta en taida uskoa mihinkään muuhunkaan.

Mikä mikä - Maan suurin hukkaroska

Oi tätä minun ja viinan yhteistä onnen suhdetta, jossa kierrätän pääni siihen samaan roskalaatikkoon, mistä olen yrittänyt itseäni mukamas nostaa.
 Minä ja Hiisi ollaan vietetty viimeaikoina aika paljon aikaa ja nyt tunnen taas niin suurta pettymystä itseeni, kun viinapäissäni toilailin ja pilasin kuvani. Mikä vitun kuvan edes... oikeasti varmaan vaan pakolla yritän saada kaikki vihaamaan minua ja alkoholin hajottamaan maksani.
En ole ollu juomatta päivääkään viime heinäkuun viidennen päivän jälkeen, jolloin pidin yhden bissettömän päivän. En tosin edes muista milloin sitä aiemmin olisi ollut oluton päivä. Neljä kaljaa päivässä on varmaan aika tarkka kuvaus, sen lisäksi muutama känni viikkoon aina.
Ahdistus ja kaikenlainen itseviha, jossa kierin ja nautin olostani terän leikellessä ihoani. Syötän niin paljon valheita tähän maailmaan, joihin en usko. Esim: "Kyllä tämä tästä, elämä voittaa." "Oikeasti olen ihan iloinen ja pääsemässä ja yli kaikesta." - Heko vitun heko.