Everything You Do is a Balloon

Tää ei oo yhtään kivaa. Mun elämästä on tullut ihan kamalaa sen jälkeen, kun olen alkanut sekoilla näitten ruokajuttujen kanssa. Varsinkin kun oksentaminen liittyi kuvioihin on kaikki ollut ihan täyttä tuskaa. Kaikki ahdistaa. Hirveitä ahmimiskohtauksia ja sitten salassa paniikissa oksentamaan, että edes osa tulisi pois, eikä vain lihoisi. (Ja ai että sitä unelmaa, kun oikeasti lihotkin sen parisataagrammaa! Siitä se elämä vasta irtoaa! :) )
Tänään söin iltapalaksi vaikka ja mitä, mm. suklaalevyn ja totta puhuen en edes olisi jaksanut oksentaa. Mua väsytti ja halusin vaan nukkumaan pois tän päivän murheet. (<- tosin unta ei enää juuri kuulu, kun ahdistus ja stressailu on vallannut tilan uinumiselta.), mutta pakko oli rynnätä vessaan heti kun äidin silmä vältti. Ei mulla ollut vaihtoehtoja (En edes halua miettiä muita vaihtoehtoja, mun on pakko koittaa laihtua.)
Älkää hyvät ihmiset lähtekö tällaiseen elämään. Tää on vaan ihan perseestä ja koittaa pilata kaiken ihanan teidän elämässä. Uusien ihmissuhteidenkin rakentaminen on ihan mahdottomuus, kun oot niin älyttömän sekasin itteskin kanssa, ettet todellakaan osaa enää toimi muiden kanssa. Jos teini on hieman normaalipainon ylärajoissa ei hänen kuuluisi yrittää laihtua oksentamalla ja sekoilemalla kuin hullu. Vaan terveellisellä ruokavaliolla ja arkiliikunnalla. (Ja mullahan tää pelaa niin hyvin.)

Sekään ei ole yhtään kivaa, ettet voi tietää yhtään mille näytät. Peili valehtelee, etkä usko sitä. Välillä tulee hetkiä, että voisi sanoa "okei mä olen ihan hyvä. Mä näytän normaalipainoselle ja terveelle. Mitäs parista varsamakkarasta ja vaikkei mulla ookkaan täydellistä thigh gapia", mutta suurimmaksi osaksi sun päässä kuuluu vaan "hyi kato ittees! Miten kehtaat edes liikkua ulkona? Sä olet valtava. Kato sun reisiä, sun höllyvää vatsaan ja järkyttäviä alleja." En mä osaa sanoa enää itestäni mille mä näytän. Jos joku kehuu mun kroppaa niin en usko ja jos joku edes vihjaa jotain sen tyyppistä, että aika tiukka mekko, se tarkoittaa samantien, että näytän siis ylipainoiselle sotanorsulle ja ihmisiä oksettaa katsoa minua. Hmm. Niin se terve itsetunto?
Entiiä. Nää viimeset päivät on ollut aivan hirveitä ja jokainen tunti on vaan ollut taistelu. Varsinkin, kun en oo jaksanut urheilla. (<- josta muuten oikeasti pitäisin, jos en vaan yrittäisi olla niin älyttömän perfektionisti siinä hommassa ja pakottais itteeni aina ihan äärimmäisiin suorituksiin. Mut toisaalta jos en juokse ihan henkihievärissä, sitä ei mun mielestä lasketa ja sillon olen epäonnistunut.Ristiriitoja?)
Iltapalat on ollut kamalia. Sillon ahmin aivan älyttömästi. Ihan sama, vaikka oisin syönyt kuinka normaalisti päivällä. Mun on pakko vetää itteni aivan älyttömäks palloks ja pilata tällä tavalla koko päivän hyvä työ, seikä aiheuttaa itselleni äärimmäistä itseinhoa ja itsetuhoisia ajatuksia. Oon oikeesti harkinnut, et kaikkein parasta varmaan olisi, jos lopettaisin iltapalan syömisen kokonaan. Nälkäisenä mun on tosi vaikea nukkua, mutta jos haluaa laihtua, eikä oikeesti viettää iltaa posliinipöntön tai kuusen juuren luona, niin mulla ei varmaan oo vaihtoehtoja.
  - öitä <3

God damn that bitch of life she made me cry 

So I liked to poke her squarely in the eye 

And it hurt so much I feel like I could die